Hitchcock sanoi muinoin, että ”tuo nuori italialainen ohjaaja alkaa pelottaa minua”. Lauseellaan hän tarkoitti tietysti Dario Argentoa, joka oli ammentanut suurimmat oppinsa Hitchcockin tuotannosta. Neljännen giallonsa, Profondo Rosson, jälkeen Argento päätti kokeilla jotain erilaista. Gialloja kun ei varsinaisesti voi pitää puhtaina kauhuelokuvina, halusi murhamysteerien taitaja näyttää myös osaamistaan kauhun äärellä. Ajatuksesta syntyi yksi italialaisen kauhuelokuvahistorian merkkipaaluihin lukeutuvista elokuvista, Suspiria.
Jo tuolloin Argento alkoi suunnittelemaan Suspiriasta trilogiaa, jonka toinen osa näkikin päivän valon pari vuotta myöhemmin. Inferno ei saavuttanut samanlaista menestystä kuin Suspiria, joten kolmannen osan valmistuminen näytti epätodennäköiseltä. Nyt 27 vuotta kestänyt odotus on kuitenkin päättynyt, kun trilogian päätösosa on pukattu uunista ulos.
Mother of Tears sijoittuu nykypäivän Roomaan. Museossa työskentelevä Sarah Mandy (Asia Argento) saa käsiinsä mystisen uurnan, jonka avattuaan hän vapauttaa pahat henget. Demonit tappavat Sarahin avustajan brutaalisti. Onnekkaasti Sarah onnistuu pakenemaan paikalta, mutta joutuu myöhemmin selittämään poliisille tapahtumia. Pian Roomassa alkaa tapahtua kummia. Yleinen sekasorto valtaa kaupungin. Kaaoksen keskellä kaupunkiin alkaa ilmestyä noitia joka maailmakolkasta. He ovat kaikki tulleet paikalle katsomaan niin sanotun kolmannen äidin, Mater Lachrymarumin, uudelleensyntymistä.
Pahiten silmäänpistävä piirre Argenton trilogian päätösosassa on sen halpa kuvaustyyli; näyttää kuin elokuva olisi halvan tv-sarjan jakso. Tylsät, laiskat kuvakulmat eivät ole missään nimessä ohjaajalle tyypillisiä. Tässä elokuvassa niitä kuitenkin on paljon, mistä näkyykin hyvin, kuinka heikossa jamassa Italian elokuvateollisuus on tällä hetkellä. Ammattitaitoisia kuvaajia ei löydy eikä budjettia ole nimeksikään.
Tylsästä kuvauksestaan huolimatta elokuvan tarina onnistuu olemaan mielenkiintoinen ja pysyy yllättävän hyvin kasassa. Harvoin voi sanoa Argenton elokuvassa olleen näin selkeää juonenkuljetusta. Homma toimii ja katsojan mielenkiinto tarinan kehittymisen kannalta pysyy aina loppuun asti.
Karmivat tietokonetehosteet olisi voinut jättää pois, mutta ei niistäkään suurempaa harmia ole, kun eivät ne loppujen lopuksi pilaa hyvin kerrottua tarinaa. Muilta osin efektit ovat näyttäviä. Niistä uhkuu kunnon vanhanajan henki. Suolia putoaa lattialle ja kurkkuja viilletään auki 80-luvun malliin. Sergio Stivaletti on uudesta vuosituhannesta huolimatta vieläkin yksi alansa parhaita efektiguruja.
Kun tehostepuoli on loistavassa kuosissa, voisi kuvitella musiikkien olevan myös sitä. Näin ei kuitenkaan ole. Claudio Simonettin sävellykset ovat yksitoikkoisia eikä niissä ole vanhanajan tunnusomaista tarttuvaa rytmiä. Sikäli sääli, koska Goblin oli aikaan paras kauhuelokuvamusiikintekijä. Pienellä viilauksella musiikeistakin olisi saattanut saada parempia. Nyt ne jäävät ehdottomasti kuvauksen kanssa elokuvan heikommaksi lenkiksi, joskaan ei näyttelemisessäkään ole kehumista.
Jos nyky-Italiasta ei löydy hyviä kamerankäyttäjä, niin ei sieltä myöskään löydy tasokkaita näyttelijöitä. Asia Argento vetää harvinaisen kiivastempoisesti repliikkinsä. Voikin ihmetellä, mihin Darion tyttärellä on ollut niin kiire, ettei ehdi edes lausetta kunnolla loppuun sanomaan. Kaikki muut näyttelijät komppaavat Asian suoritusta omilla tavallaan. Toisin sanoen yksikään heistä ei nouse ylitse muiden, ellei lasketa mukaan Udo Kierin perusvarmaa näyttelemistä, ja hänen roolinsa elokuvassa jää turhan pieneksi.
Kokonaisuutena Mother of Tears on varmasti pettymys monille. Minut se kuitenkin onnistui vakuuttamaan. Liialliset ennakko-odotukset pilaavat varmasti elokuvan. Ei kannata odottaa liikoja. Eihän tämä mikään mestariteos ole, mutta parasta Argentoa kuitenkin pitkästä aikaa. Kannattiko tätä odottaa melkein 30-vuotta? Oma mielipiteeni asiaan: ei todellakaan!
