William S. Burroughsin kirjoittama kirja kääntyi vuonna 1991 elokuvamuotoon, ohjaaja-käsikirjoittajana hääri David Cronenberg, joka yhdisti elokuvaan kirjan tapahtumia sekä Burroughsin omaa elämää, ja sai aikaan melko häiriintyneen paketin.
Bill Lee on entinen kirjailija, joka toimii nykyisin hyönteistuhoajana. Vaimonsa kanssa Bill käyttää torakkamyrkkyä huumausaineena. Bill rupeaakin pian näkemään näkyjä, jossa isokokoinen ötökkä palkkaa hänet ötököiden agentiksi ja ensimmäiseksi tehtäväkseen Bill saa oman vaimonsa tappamisen. Tästä Cronenbergin hullunkaruselli vastaa kunnolla pyörähtääkin käyntiin aivan kummalliseen maailmaan, jossa peräaukosta puhuvat kirjoituskoneötökät ovat arkipäivää, eikä mikään paranormaali muutenkaan mahdotonta. Myös Billin seksuaalinen identiteetti kyseenalaistetaan moneen otteeseen.
Ylläluettuna elokuva saattaa kuulostaa täysin älyvapaalta ja täytyy sanoa että sitä se monestikin on. Naked Lunch ei ole silti mikään päämäärätön sekoilu, jonka tarkoitus olisi esittää kummallisuuksia kummallisuuksien perään. Elokuva on saatu rakennettua sen verran taitavasti, että katsoja ei kertaakaan kyseenalaista Billyn ympärillä tapahtuvia mysteereitä. Päähenkilökin suhtautuu isokokoisiin ötököihin melko tyynesti, joka selittynee Billyn ”huumeiden” käytöllä. Elokuvaan luodaan hieman film-noir tyylinen ulkoasu, joka toimii hyvin. Elokuvana Naked Lunch ei ole sieltä helpoimmasta päästä, mutta jo Cronenbergin fanit saavat leffasta varmasti paljon irti, sen verran vahvasti leffa on hänen näköisensä – ainoastaan suurimmat veriroiskeet jäävät näkemättä.
Näyttelijöiden ei ole varmasti ollut mikään maailman helpoin tehtävä näytellä roolihahmojaan, sen verran oudosta poppoosta on kysymys. Pääroolissa nähtävä Peter Weller tekee kiitettävän hyvän roolin, vaikka leimautuminen robocopiksi hieman latistaakin Wellerin arvostusta. Tästä huolimatta Weller on ollut hyvä valinta päärooliin ja saakin tuotua hahmoonsa kaiken sen mitä se tarvitsee. Loputkin näyttelijät hiihtelevät hyvän ja äärimmäisen hyvän välissä. Ötököiden nukkemaisuus paistaa välillä turhankin paljon läpi, mutta siitä huolimatta ne ajavat asiansa, jota korostaa vielä sopivat ääninäyttelijät. Äänimaailma jää hieman latteaksi, vaikka mainio Howard Shore onkin ollut projektissa mukana. Jazzahtavat biisit istuvat kohtalaisesti leffan maailmaan, mutta eivät juurikaan säväytä.
Alaston Lounas ei ole suurelle yleisölle tarkoitettu elokuva. Leffan omituinen maailma, Burroughsin omaa elämää ja kirjaa yhdistävä miljöö sekä film noir -tyylittely silti miellyttävät varmasti monia leffafriikkejä, joille erikoistehosteet ja bikinitytöt eivät ole tärkeintä leffassa.
nimimerkki: Siperia Jones
