Toinen jalka haudasta ei tainnut olla sellainen yleisömenestys kuin siitä toivottiin, eikä se hirveästi ole tämän kevään aikana kohua herättänyt. Kotimainen elokuva on vielä nykyisinkin aina tapaus, kun se ei ole Markus Selinin rahoilla tuotettu. Kun ohjaajana vielä toimii Johanna Vuoksenmaa, joka on aikaisemminkin vakuuttanut ohjauksillaan, niin kyllähän tämä oli pakkokatsonta. Vuoksenmaan Nousukausi on kotimaista mustaa komediaa parhaimmillaan ja lastenelokuva Onni Von Sopanen on 2000-luvun virkeimpiä tapauksia. Komiikan ohjaamisen Vuoksenmaa taitaa, mutta myös vakavien asioiden katselemisen huumorin kautta, minkä todisti myös mainio TV-sarja Tahdon asia. Toinen jalka haudasta sen sijaan on saanut paljonkin nuivaa palautetta ja ilkeää kritiikkiä, mutta omasta mielestäni leffa on mainettaan parempi ja Vuoksenmaa näyttää taas taitonsa. Filmin kolahtaminen saattaa myös riippua siitä, missä vaiheessa elämää tämän elokuvan katselee.
Toinen jalka haudasta on päällisin puolin kepeä komedia, mutta sisällä sykkii todella surullinen kertomus kuoleman pelosta ja elämän halusta. Ehkäpä liiankin höttöisin kääntein, vaikkakin yllättävin, elokuva pyristelee eteenpäin väläytellen välillä jopa farssin valoja kasvamatta kuitenkaan miksikään suureksi naurujuhlaksi. Juonikuvioissa on mukana kliseitä ja joissain kohti ärsyttävää ennalta-arvattavuutta. Toisaalta taas, niin kuin jo mainitsin, elokuva on mukavan yllättävä. Huumori on parhaimmillaan terävän kipeää kommentointia elämästä ja kuolemasta seikkaillen mustan huumorilajin syövereissä. Elokuvassa mukana oleva rakkaustarina ja todella koominen sivujuoni piristävät menoa mukavasti.
Kuitenkin elokuvasta on sanottu sen olevan hyväntuulinen, kepeä, piristävä ja hauska komedia. Siinä mielessä se on ehkä niitä, että vakavaa aihetta ei ole käsitelty vakavimmalla mahdollisella otteella tai edes hirveän syvällisesti, ja ehkäpä jopa hyvä niin. Mutta minua ei ainakaan lopputekstien aikana enää hirveästi naurattanut ja itselleni elokuva oikeasti jätti pahan olon. Vaikka lopun juonikoukerot vähän hätäisesti kyhätyiltä tuntuvatkin ja niiden esitystapa onkin aika epätyylikäs, niin itseeni ne kuitenkin iskivät ja kovaa. Rupesi siinä sitten itsekin miettimään maailman menoa ja oman elämänsä hetkellisyyttä.
Joka tapauksessa Toinen jalka haudasta ei ole niin loistava elokuva kuin sillä olisi tekijöidensä ja aiheensa puolesta mahdollisuudet olla, vaan se vaikuttaa hieman keskeneräiseltä välityöltä. Pääosan esittäjä Tobias Zilliacus ansaitsee sympatiapisteet kuolemaa pelkäävänä miehenä ja muukin näyttelijäkaarti tekee laadukasta jälkeä. Joka puolella on saanut kuulla Jarkko Pajusen hauskuuttamisesta kehuja, eivätkä ne ihan turhaan ole tulleetkaan. Pajusen Harri on hauska sivuhahmo, mutta kuitenkin harmiton ja liian tavanomainen. Sivuosista nousee korkeammalle Pertti Sveholmin mainio terapeutti, joka vetää juuri kuolevien terapiaryhmää. Hänen kauttaan saadaan leffaan mukaan myös osuvaa satiiria, joka myös roiskii pilkkakirvestään mediaa kohtaan. Annetaan kehuja myös Helena Vierikon suoritukselle päähenkilön ihastuksena.
Elokuvan juonesta ei kannata oikeastaan hirveästi selittää, kun en oikein tiedä, mitä siitä pystyy kertomaan paljastamatta liikaa. Joten, katsokaa leffa, niin tiedätte. Tai lukekaa jostain muualta tai kysykää kaverilta.
