Ghostbusters 2 – Haamujengi 2 on nostalginen mestariteos etenkin 1980-luvun alussa syntyneille. Kuinka monet kerrat sitä 1980- ja 90-lukujen taitteessa tulikaan juostua itse väsätyt tai peräti viikkorahoilla kaupasta hankitut Haamujengin hiukkaskiihdyttimet selässä pitkin pihoja, tai häirittyä naapureita oudoilla haamuleikeillä. No, nostalgiasta ja pojankloppien leikeistä takaisin nykypäivään ja legendaarisen aavekomedian pariin: viisitoista vuotta eivät ole muuttaneet elokuvallisesti juuri mitään, ja Haamujengi 2 on edelleen lähes täydellinen legenda.
Ykkösosasta on edetty aikaan, jolloin Haamujengikonsepti ei enää menestykään, ja haamunmetsästäjät ovat mitä turhimmissa viroissa. Mutta ei hätää, hommia kyllä ilmestyy: Ykkösosasta tutun Danan (Sigourney Weawer) pikku Oscar-poika on kuolla oudossa onnettomuudessa, ja täpärän selviytymisen jälkeen yliluonnolliselta näyttänyt tapaus saa Haamujengin jälleen kokoon tutkimaan tapausta. Yllättäen koossa näyttää olevankin oletettua suurempi juttu, ja Haamujengi on valmis tekemään paluun huipulle.
Pahuus New Yorkissa kasvaa räjähdysmäisesti kaikkien merkkien viitatessa Danan työpaikalle Manhattanin Taidemuseoon, ja siellä olevaan hirmuhallitsija Vigo Von Homburg Deutschendorfia esittävään tauluun. Lisäksi New Yorkin alla tuntuu vaaleanpunaisen liman muodossa kuohuvan todellinen vihan lähde. Eipä aikaakaan, kun koko New York on sekaisin ja viha pursuaa Ison Omenan kaduilla. Onpa julman Vigon hypnotisoima Janosz Poha (Allyn McBealistakin tuttu Peter MacNicol) onnistunut sieppaamaan Oscar-pojan, ja tietenkin viattomasta vauvaparasta kaavaillaan Vigon pahuuden perijää. Kelle muulle maailman pelastamisen vaaleanpunaiselta hyytelöltä ja taululta voi jättää ellei Haamujengille?
Repliikeiltään ja nasevuudeltaan Haamujengin kakkososa ei ole aivan edeltäjänsä veroinen, mutta juoneltaan ja toteutukseltaan entistä parempi. Ison kunnian tästä voi suoda ainakin käsikirjoittajien Harold Ramisin ja Dan Aykroydin harteille. Mukana ovat mm. kuolematon oikeussalikohtaus haamuineen ja uintireissu vihaa hehkuvassa limassa. Haamujen vallatessa kaupunkia myös Titanic saapuu vihdoin satamaan (parempi myöhään kuin ei milloinkaan).
Haamujengin porukka on vielä vuosien jälkeen hauska ja etenkin Bill Murray viisastelevana Peter Venkmanina ja Harold Ramis supernörttinä Egon Spenglerinä jaksavat naurattaa. Eikä muukaan jengi tee yhtään hullumpaa jälkeä. Tehosteet toimivat nykyajan liioiteltujen tehosteviidakoiden rinnalla kunnioitettavan hyvin, ja Haamujengin jaksaa katsoa aina uudelleen. Ja uskokaa pois, ei tämä elokuva ole oikeastaan yhtään huonompi, vaikkette viisitoista vuotta sitten olisi tuntenutkaan lapsenomaista kunnioitusta tämän leffan taikaa kohtaan. Se taika on edelleen ilmassa.
