Eipä tahdo meksikolaisohjaaja Alejandro González Iñárritun nimi olla niitä parhaiten suomalaisen suussa taipuvia sanoja, mutta hänen kuumanviileä draamadebyyttinsä sen sijaan uppoaa näilläkin leveysasteilla. Vieläpä niin hyvin, että normaalisti ylimitoitettu 153 minuuttia dramaattisia käänteitä ja koiranelämää viuhahtavat ohi mukavasti.
Komean kasan kansainvälisiä palkintoja kerännyt leffa koostuu useasta eri segmentistä, joita toisiinsa yhdistää koirateema – enemmän tai vähemmän. Octavio on tarinan nuori hurjapää ja mies väärässä paikassa väärään aikaan. Vika-arvioita tulee niin liikenteessä, koirakisojen tiimellyksessä kuin myös rakkauselämässä – tuittupäisen veljen naiseen ei välttämättä kannattaisi rakastua. Toisen osion päähenkilö on nuori kaunis malli Valeria, jonka uran onnettomuus tuhoaa pahemmankerran. Kolmatta – ja armottomasti tylsintä – segmenttiä tähdittää Emilio Echivarría kadunmies El Chivona.
Toinen yhdistävä teema on koirien lisäksi kaikkien päähenkilöiden elämään vaikuttava liikenneonnettomuus. Sen ympärille on varsinkin alkupuolella rakennettu oivaa veret seisauttavaa draamaa. Gael García Bernalin ilmeissä on jotakin niin kettumaista juonittelua, että elämän suorittamaa päähän potkua osaa odotella. Myös Goya Toledo saa mallitytön kokemaan elämänmuutokseen tuskaa, jota vain epäusko ja pelko voivat synnyttää. Echivarrían suoritusta ei parane mennä kritisoimaan, mutta pakostakin itse osasta jää paha maku suuhun. Kovalle katujen kasvatille maalataan vuoronperään ylikovaa machoroolia ja sitten taas murtuneen isän haurautta. Tuntuu turhan laskelmoidulta muuten niin upeaan kokonaisuuteen.
Musiikkipuolella kuullaan meksikolaisperäistä musiikkia useammasta genrestä. Yksikään viisu ei suoranaisesti jäänyt mieleen, mutta ei myöskään ollut täyteosastoa. Komeaa on myös kuvataiteilu. Etenkin kolarikohtauksessa kylkeen kolahtava kaaraa odottaa oikein sydän pamppaillen.
Jos Amores Perros onnistuisi säilyttämään alkupuolen otteensa loppuun saakka, se olisi kirkkaasti viiden tähtösen elokuva. Vanha sanonta sanoo kuitenkin elokuvan monesti olevan yhtä hyvä kuin itse loppuhuipennus ja nyt tämä ratkaisu on leffan heikoin lenkki. Ei silti päästetä Kirsi Saloa sanomaan sitä heikoin lenkki –juttua, vaan todetaan Amores Perrosin olevan komea, dramaattinen elokuva, jossa rikoksilla ja verilammikoilla on oma paikkansa. Leffassa esiintyvä viisaus “If you want to make God laugh… tell Him your plans” todellakin pitää paikkansa: nämä tallaajat pistävät tempuillaan Jumalan nauramaan, lähimmäisensä koville ja katsojan nauttimaan.
