Monen akateemisen pätevyyden omaava Lönkan Elkku meni keräilemään kansanperinnettä. Aika nopeasti Elkulle ilmeni, että primitiivisen kantakansan asukkaat olivat viettäneet gargantuaanisen sikamaista elämää ja jopa taltioineet juopottelu- ja räyhäyskertomuxet alkusointuisixi rujoelmixi. Eiväthän sellaiset kelpaa suurelliseen kansalliseen myyttiin, joten Elkku rustaili omat versionsa niistä. Sitten väistämättömän ylityön seurauxena klubiaskien kansiin kosmoskynällä ripustellut nootit menivät sekaisin ja WC-paperixi kelpaamattomat sepustuxet jotenkin alkoivat muodostaa melkein järjellisen kokonaisuuden. Sen nimexi tuli Vanha Kalevala, joskin aiottu nimi oli Vanha Kalavale ja korjatumpi versio on pelkkä Kalevala. Näiden sensuroitujen textien joukossa on erillinen episodi Kullervosta (Leo Kortelainen), jonka kovan onnen täyttämää saagaa sovitti hopeakankaalle Antti Jokinen. Se kantaa nimeä Kalevala: Kullervon tarina.
Keskiajan Karjalassa kytee omistusoikeudellinen kiista Kalervon (Johannes Holopainen) ja Untamon (Eero Aho) välillä. Jälkimmäinen ratkaisee kiistan pysyväisellä tavalla ja Wäinö (Ilkka Koivula) arvioi, että idästä ja lännestä on tulossa uusi ja väkevä jumala. Rankka ratkaisu ja veljenmurha kuitenkin vaivaa Untamoa. Niinpä tämä kasvattaa Kullervon omana poikanaan. Miehenä Kullervo (Elias Salonen) on iso, vaalea ja kiukkuinen kuin nälkäinen susi. Moninaisien ja väkivaltaisten kiistojen seurauksena Untamolan hylkiö myydään orjaksi Ilmariselle (Olli Rahkonen) ja tämä kohtelee Kullervoa hyvin. Rikosoikeudelliset tosiasiat kuitenkin tulevat ilmi, romanssi Ainon (Ronja Kuoppamäki) kanssa on kohtalon julmaa pilkkaa ja kielloista huolimatta karkumatkalle lähtenyt Kullervo palaa kotiin tekemään tiliä. Juoniyhteenvedon pitäisi kertoa, että kyseessä on suuren mittakaavan tragedia, missä nimihenkilö poukkoilee kohtalon potkimana pitkin näljäisen kylmää kenttää ja vain tuskallinen kuolema voi päättää moisen törmäilyn.
Elias Salonen omaa ilmeikkäät kasvot. Hyvin usein niille on vääntynyt elokuvassa piinaava raivo, joka ennen kaikkea jäytää Kullervoa itseään. Tämä ei ole peto, vaan jotain pahempaa. Tämä jyrkkäsävyinen ja repivä suoritus on vahva vastakohta Eero Ahon tasaisen vakaalle roistoroolille Untamona, joka vastoin odotuksia ei ole ollenkaan julma hahmo, eikä tämän väite Kullervoa kohtaan tunnetusta rakkaudesta ole valheellinen. Johannes Holopaisen hahmon lyhyt ruutuaika jättää avoimeksi, onko tämä vallanhimoinen ja ahne mies, joten tarinan kokonaisuus saa vaivaannuttavasti harmaan sävyn. Onneksi Ilkka Koivula on leffan selkeästi roistomaisin hahmo epämääräisenä poppamiehenä, joka aina kannattaa rankimpia ratkaisuja. Tässä keskiaikaisen miehekkäässä maailmassa naisroolit ovat tukipilareita ja niissä töissä Krista Kosonen, Ronja Kuoppamäki, Oona Airola ja muut humut tekevät hyvää työtä pääasiassa järjen ääninä.
Kuvauksesta vastaava Rauno Ronkainen on taltioinut perimyytillisen suon ja mehtän. Hänen kuvissaan tarpeistokin näyttää erityisen johdonmukaiselta, joskin historiallinen autenttisuus on epäilevän linssin alla. Joka tapauksessa leffa näyttää ja kuulostaa hyvältä ja ympäristö tasapainottelee myyttisen ja realistisen välillä hyvin osaavasti. Rähinäkohtauksissa veri tirskuu ja meno on rankkaotteista ryskettä.
Kullervon saaga on pitkä ja ankea ja alkaa lopussa uupua omaan raskauteensa, mutta teknisesti korkeatasoinen toteutus ja vahvat näyttelijät pitävät mielenkiintoa yllä. Pääroolien kaksikko saa henkilökohtaisen konfliktin epämiellyttävän harmaaksi, sillä Kullervo on selkeästi arvaamattoman raivonsa orja ja Untamo on rikoksensa avulla saanut maallisen rauhan ja vakauden aikaan, josta on Kullervokin saanut hyötyä. Dramaattisesti harmillisen raskas elokuva, mutta teknisenä suorituksena erinomaisen osaava.
