Oletteko huomanneet, että elokuvat joiden julisteessa on selkeästi karrikoitu ja hölmistynyt heteropariskunta valokuvattuna suoraan edestäpäin (The Break-Up, Avio-onnea Morganeiden tapaan jne.) sijoittuvat yleensä keskenään samanlaiseen leffagenreen, eikä erityisen hyvään sellaiseen? Siihen lokeroon tipahtaa julisteineen myös toimintakomediahölmöily Date Night. Date Night on nolojen keski-ikäisten lähiöläisten Mr. & Mrs. Smith, joka on paikoittain niin kiusallisen typerä, että tekisi mieli vajota teatterin penkin alle.
Claire (Tina Fey) ja Phil (Steve Carell) Foster ovat tasapaksuun elämäänsä tylsistyvä pariskunta, joka viettää harmaata arkea lapsineen New Jerseyn lähiössä. Parisuhde on taantunut kämppistasolle, viikon jännittävimpiä hetkiä on yhtä surullisten ystäväpariskuntien kanssa pidettävä kirjakerho. Claire ja Phil viettävät säännöllisesti yhteisiä treffi-iltoja, jotka nekin ovat alkaneet muistuttaa tylsiä työpaikkalounaita. Eräänä deitti-iltana pari repäisee, suuntaa Manhattanille trendiravintolaan ja vie varauksen toiselta pariskunnalta päästäkseen nauttimaan trendikästä sapuskaa. Toinen pariskunta sattuu kuitenkin olemaan osa jonkin sortin rikollisliigaa, ja Fosterit joutuvat kliseillä ilmaistuna elämänsä seikkailuun. Deitin jälkeiseen iltaan ja yöhön sekaantuu korruptoituneita poliiseja, ilmeisesti mafiaa (ainakin Ray Liottan stereotyyppinen italialaispahis viittaisi jonnekin sinne suuntaan), huonoja aseita, nopeita autoja, strippausta ja lihamöhkäle Mark Wahlberg.
Alkupään asetelma on kliseistään huolimatta ihan lupaava; tylsistyneistä keski-ikäisistä on saatu mukiinmenevää mustaa komediaa ennenkin. Mutta kun Date Night muuttuu perhearvojen parodioimisesta typeräksi toimintakomediaksi, pienehkö taikina lässähtää alkuunsa. Turha tämän genren elokuvista on todellisuutta etsiä muutenkaan, mutta Date Night menee niin epärealistiseksi hölmöilyksi, ettei se edes naurata. Toimintapläjäyksen alkuun yritän etsiä elokuvasta jotain juonentapaista logiikkaa, mutta siinä vaiheessa kun Fey ja Carell hinkuttavat yhdessä robottitanssistrippausta tissibaarissa jollekin poliitikolle, päätän, etten aio edes yrittää ymmärtää mitä helkkaria tässä elokuvassa tapahtuu. Perinteiset toimintakomedian kliseet on täytetty; sinkoillaan nopeasti paikasta toiseen, selittämättömiä hahmoja ilmaantuu tämän tästä, käsikirjoituksessa ei ole järkeä, eikä kai tarvikaan olla. Yksi elokuvan pitkäveteisimmistä kohtauksista on autokolarisekoilu, joka lähestulkoon osoittaa lähiötavisten sittenkin olevan supersankareita. Vakavien ketjukolarien ja jokeen ajamisen seurauksena keski-ikäiset sankarimme ovat kuin ovatkin täydellisen naarmuttamattomia, ei edes meikit leviä.
Carell ja Fey ovat ehdottomasti Date Nightin kantava voima, ja ainoa syy sinnitellä elokuva loppuun asti. Carellin hahmon surkuhupaisuus ja kuiva huumori saa jopa naurahtamaan ääneen myötähäpeän keskellä muutaman kerran. Jos on ihan pakko, Date Nightille voi ehkä uhrata paremman puutteessa krapulaisen sunnuntai-illan, sellaisessa olotilassa elokuva taitaa olla käsikirjoitettukin.
