Kun Alan eräänä iltana avaa oven, seisoo sen takana hänen poikansa Danny, jota hän ei ole nähnyt kahdeksaan vuoteen. Jälleennäkeminen ei kuitenkaan ole erityisen lämmmin, sillä Danny tarvitsee isänsä apua rikollisiin suunnitelmiinsa…
Ostaessani elokuvan minulla oli hieman epäilyksiä, mutta kun aloin katsomaan sitä, elokuva yllätti minut posiitivisesti. Tarina kulki eteenpäin ja juonesta sai kiinni. Suurta plussaa erikoisista ja erittäin hyvistä juonenkäänteistä. Musiikki oli perinteistä sille genrelle, mutta sen paremmin se sulautui kohtauksiin. Näyttelijöiden kemiat pelasivat hienosti ja suoritukset olivat upeita, mutta eivät täydellisiä. Ohjaaja oli panostanut kyllä suorituksiin, mutta jättänyt lopun näyttelijöiden kokemuksen varaan ja panostaen sitten tarinaan ja juoneen. Lähes kaikki näyttelijät olivat minulle uusia kasvoja (lukuunottamatta Carrie-Anne Mossia). Alan Hurt oli epäuskottava, teennäinen tulkitessaan epäonnistuttunutta isää. Nick Moran oli näyttelijöistä ainoa, joka sai hahmoonsa ihmisläheisyyttä ja Katsojan säälin heräämään. Carrie-Anne varasti jokaisen kohtauksensa itsevarmalla näyttelemisellään. Tapahtumat kulkivat hienosti eteenpäin Alan Hurtin kertomana. No, jos alan kaivelemaan huonoja puolia, niitä ei löydy paljoa. Vaikka Dannya ammuttiin kaksi kertaa tai useammmin vatsaan, hän eli elokuvan loppuun asti. Se nakersi uskottavuutta. Ja aseita ei ladattu kertakaan koko aikana, vaan panoksia riitti jotenkin. Mutta nämä seikat eivät laskeneet elokuvan pisteitä olleenkaan. Täydet Pisteet!
nimimerkki: leffa friikki lapista
