Arbeit macht frei. Auschwitzin kuuluisa slogan viittaa natsien keskitysleirien alkuperäiseen tarkoitukseen yhteiskunnalle vihamielisen aineksen uudelleenkoulutusleireinä. Työllä olikin aivan omanlaisena asema sikäläisessä mytologiassa. Holokaustin päästyä vauhtiin leirin alkuperäinen slogan suorastaan natisi ironiasta: uudistunut keskitysleirijärjestelmä enintään orjuutti tai tapatti työllä. Puuhevonen ei kuitenkaan ole tarina juutalaisista tai muistakaan vähemmistöistä – eikä etenkään holokaustista – vaan brittiläisistä upseereista saksalaisella vankileirillä. Mikäli elokuvan näkemystä on uskominen, käsitteli niksmanni kanaalin takaa tulleita vieraitaan verraten silkkihansikkain, edustivathan nämä virallisen opin mukaista ”parempaa” väkeä siinä missä aitoarjalaiset germaanitkin. Korpraali kirjoitti aiheesta kirjankin.
Arvovieraat ovat päättäneet paeta. Pakovälineeksi miehet valitsevat jumppatunneilla käytettävän puisen hevosen, jonka suojissa nämä kykenevät kaivamaan tunnelia piikkilanka-aitojen paremmalle puolelle. Hollywood-seikkailua brittien tarina ei kuitenkaan tarjoa, sillä pienen budjetin turvin tuotettu omaelämänkerrallinen kertomus painottaa spektaakkelin sijaan dokumentaarista autenttisuutta: Puuhevonen on kuvattu aidoilla huudeilla Länsi-Saksassa, ja osalla näyttelijöistä löytyy omakohtaista kokemusta sotavankeudesta. Neuvokkaiden brittien pakosuunnitelmaa on mahdotonta toteuttaa näyttävästi ja pikaisella aikataululla, ja sittenkin karkureiden toiminta edellyttää raa’an voiman sijaan oveluutta ja kärsivällisyyttä.
Nyky-yleisön tottumuksiin Puuhevonen vaikuttaa varmasti turhauttavan hidastempoiselta ja tapahtumaköyhältä – sotavankeudessa pitkäveteisyys ja monotoninen rutiini ovat miesten riesana siinä missä huono ruoka ja tauditkin. Hidas tempo on siis osa brittien elokuvan realismia painottavaa kerrontaa, ei suoranainen virhe. Sodan kokeneet kiittivät Jack Leen ja Ian Dalrymplen kuvausta, muu yleisö taas oli näkemästään hämmentynyt: erityisesti Amerikassa Puuhevosta yritettiin markkinoida hiuksia nostattavana spektaakkelina. Kannattaa vielä muistaa, ettei sotavankeutta näihin aikoihin oltu käsitelty kovinkaan pieteetillä edes eurooppalaisessa elokuvassa, eikä etenkään Puuhevosen asenteella.
Brittiläinen sotavankiklassikko ei kilpaile laadussa vieläkin hiotumpien ja viihdyttävämpien teoksen kanssa, alkaen vaikkapa Billy Wilderin muutamaa vuotta myöhemmin ilmestyneestä Vankileiri 17:sta. Puuhevosenkaan jalansijaa ja merkitystä lajityypilleen ei sovi vähättelemän: pelkästään myöhemmille Hollywood-tulkinnoille Puuhevonen tarjosi järisyttävät määrät inspiraatiota ja suoria vaikutteita – Steve MacQueenin Suuri pakoretki jopa sijoittuu samalle leirille Puuhevosen kanssa. Sotahistorioitsijat ovat selittäneet kahden elokuvan yhteyden uskottavaksi, sillä yksittäisillä vankileireillä saattoi olla toisistaan riippumatta useampia pakohankkeita samanaikaisesti. Sijoittuvatko Suuri pakoretki ja Puuhevonen siis samaan leffauniversumiin? Ajatuskin saa sisäisen korpraalini polkaisemaan käyntiin vallankaappauksen baijerilaisessa oluttuvassa. Arbeit macht irre.
