Mustat puvut, hatut ja lasit. Entinen poliisiauto ja mikrofonit. Ja sitten räjähtää; se on Blues Brothers!
Ja kaikki tuntevat juonen. Jaken (Belushi) ja Elwoodin (Aykroyd) lapsuuden koti, kristillinen orpokoti aijotaan lakkauttaa ja miehet saavat kirjaimellisesti tehtävän jumalalta: perustaa bändi ja kerätä rahat pelastamaan orpokoti. Mutta täysin ilman oikkuja ei tämäkään juttu ratkea, vaan pian bändillä on perässään niin poliisit kuin uusnatsitkin.
Juoni ei nyt välttämättä ole mikään maailman erikoisimpia, mutta sillä ei ole mitään väliä, koska elokuvan parasta antia ovat sen huumori, toiminta ja ehdottomasti musiikki. Soundtrackia ei turhaan valittu elokuvahistorian parhaaksi, vaan se svengaa kuin hirvi ja iskee takuulla kaikkiin rock’n’roll- ja blues-diggareihiin. Muutenkin homma on hyvin tehty ja erittäin viihdyttävä ja pituuttakin on juuri riittävästi. Ei tästä oikein valittamista keksi.
John Belushi ja Dan Aykroyd OVAT Blues Brothersit ja sillä selvä. Lisäksi elokuva vilisee vierailevia staroja, kuten Ray Charles soitinkaupan pitäjänä, Aretha Franklin (Think!) erään soittajan vaimona ja James Brown babistikirkon pappina, musiikin kera tietenkin.
Eli kokonaisuutena Blues Brothers on ansaitusti klassikko, jossa kaahailua, hyviä vitsejä ja loistavaa musaa riittää viihdyttävän ja erinomaisen kokonaisuuden tarpeiksi. Ei kai siinä muuta kun että jos et ennen ole nähnyt, niin painu katsomaan, ja jos olet niin aina voi olla kiva virkistää muistia. Ei ehkä sovi kaikille, mutta niinhän se on kaikkien kulttiklassikkojen kohdalla. Minusta Blues Brothersissa on kuitenkin sitä jotain. Amen.
nimimerkki: Sano mitä sanot
