Persona olisi ehkä maailman täydellisempiä elokuvia, jos se ei keskittyisi vain kahden naisen suhteeseen ja henkiseen kipuun. Ohjaaja Bergman, joka on (tietysti) myös käsikirjoittanut elokuvan, on siitä erikoinen hemmo, että hän tuntuu ymmärtävän vastakkaista sukupuolta aivan erityisen mainiosti. Tuskin hän muuten osaisi kirjoittaa näin hyviä naishahmoja. Ja sittenkin on sanottava, että vain toinen tämän elokuvan naisista on täydellisen uskottava filkan loppuun asti.
Elisabeth Vogler (Ullmann) on lopettanut puhumisen. Asiassa ei muuten mitään ikävää varmaan olisi, mutta rouva Vogler sattuu olemaan näyttelijätär, eikä hän näin voi toteuttaa ammattiaan. Alma (Andersson) määrätään hänen hoitajakseen. Energinen ja elämäniloinen Alma pulputtaa puhetta Elisabethinkin edestä, mutta näyttelijätär pysyy mykkänä. Vain silmät ja satunnainen hymy kertovat, että Elisabeth kuuntelee. Vähitellen naisten välinen suhde saa uusia piirteitä ja raja heidän välillään alkaa kadota. Kumpikin on omalla tavallaan hirviö, eikä lopussa taatusti ole kenelläkään kivaa.
Bergman käyttää tässä mustavalkoisessa elokuvassaan tehokeinoina myös juttuja, jotka ovat suoraa lainaa kokeellisen elokuvan puolelta. DVD:ltä tai VHS:ltä nähtynä jotkin niistä menettävät osittain tehonsa, varsinkin katsojan tietäessä, ettei jotakin tiettyä asiaa voi tapahtua näiden formaattien kanssa leikkiessä. Kuten sanottua, tehosteet toimivat siitä huolimatta ainakin osittain ja värittävät tarinaa omalla yllättävällä tavallaan. Bergman-sarjaan kuuluvassa DVD-versiossa on mukana lisäksi usein elokuvan alusta poisleikattu kohta, joka riemastuttanee ainakin naiskatsojia. Kannattaa pitää silmät auki, jos sen tahtoo bongata.
Personan näyttelijät ovat niin laadukkaita, etteivät he välttämättä enää erillisiä kehuja kaipaa. Ullmann ja Andersson tekevät hienovireistä yhteistyötä koko vaikean sairaskertomuksen ajan.
