Kauhukomedia. Siinäpä vasta genre satuseppo Burtonille. Todistusaineistoksi väitteelle kelpaa vaikkapa vuoden 1988 klassikkoelokuva nimeltä Beetlejuice. Samalla todistuskappaleella voidaan myös todistaa Michael Keatonin komediataidot.
Beetlejuice sisältää lukuisia visuaalisia kikkailuja, jotka Burton on filmannut uudelleen myöhempiin leffoihinsa. Värimaisemat vaihtuvat upeasti kirkkaasta tummanpuhuvaan, ja goottihenkistä synkistelyä seuraa riemukas elämältä maistuva huumori. Ja puhumme nyt kuolleiden vaeltelusta kertovasta leffasta!
Kokonaisuutena tarkasteltuna haamupariskunnan (Davis & Baldwin) huhuilu kuoleman kolkoilla ja vähemmän kolkoilla käytävillä on taattua Burtonia. Hymy koristaa katsojan suupieltä, kun myöhemmin Batmanin saappaisiin hypännyt Michael Keaton virnistelee vähiä ruutuminuuttejaan biomanaaja Betelgeusena. Glenn Shadixin tyyni ja vakaa esitys Othona on sekin kerrassaan hurmaava. Unohtaa ei sovi myöskään Winona Ryderin läpimurtoroolia synkistelyyn taipuvana outolintuna.
Kyllä Beetlejuicen kylkeen tohtii helposti lyödä klassikkoleiman. Visuaalisesti haamushow on silkkaa tykitystä ja kunnon nörttinä Burton tuo mieltymyksensä vanhoihin kauhupätkiin esiin riemukkaalla tavalla. Betelgausen yleisölle esittelevä raina on loistava johdanto Burtoniin suuriin teoksiin kuten vaikkapa Saksikäsi Edward tai Big Fish. Ja kaiken tällä kertaa siis kruunaa Keaton esittäessään…. aah, hitto, en voi enää sanoa kolmatta kertaa tuon ilkimyksen nimeä. Ai miksikö? No, katsokaa leffa ja hämmästykää sen loistokkuutta.
