Ennen Ridley Scottin tulkintaa avaruuden vihamielisestä elämänmuodosta ne olivat pääasiassa vihamielisiä tekniikkaa käyttäviä humanoideja jotka sotilaallisesti hyökkäsivät Tellukselle. Pieniä vihreitä miehiä siis ja mulkosilmäotuksia. Dan O’Bannonin kirjoittama Alien – kahdeksas matkustaja tuikkasi genreen uuden elämän, mutta vaikka tarina on melkoisen ohutta toimintakuvausta ei se paljoa haittaa, sillä irvokkaat metaforat ja H.R Gigerin luoma irvokkaan kaunis hirviö on puhdas avaruuden kauheuksien ruumiillistuma.
Avaruuden rekka-alus Nostromon miehistö on kryounessa. Alusta ohjaava tietokone kuitenkin herättää heidät tutkimaan Zeta Reticulin lähellä sijaitsevaa radiolähetystä. Se johdattaa heidät kaksoistähden planeettaa kiertävälle tiiviille planetoidille. Aluksen kapteeni Dallas (Tom Skerritt) johtaa tutkimusryhmää mihin kuuluvat myös Lambert (Veronica Cartwright) ja Kane (John Hurt) ja he löytävät muinaisen eliömuodon, joka on kuollut pitkä aika sitten, mutta Kaneen takertuva loismainen elämänmuoto muuttaa tärkeysjärjestystä. Otus on sitkeä ja vaarallinen, mutta irtoaa ja kuolee itsestään ja Brettin (Harry Dean Stanton) ja Parkerin (Yaphet Kotto) korjaama alus pääsee takaisin kotimatkalle ja Kanen herätessä tunnelma on vahvasti optimistinen. Siinä vaiheessa Scott ja O’Bannon vetävät ison vaihteen päälle, sillä ”raiskatun” miehen ”raskaus” muuttuu veriseksi syntymäksi ja esiin tunkeutuva miehinen sukuelin neulamaisine hampaineen on silkka ällöttävyyden ja veriroiskeen huipentuma. Miehistö alkaa häätötöihin ja ahdistavan tiivis kissa-ja-hiiri-leikki alkaa. Tilanteet kääntäen nopeasti kasvava olento (Bolaji Badejo) on iso ja hiljainen kissa ja eläimen viekkaudella se saalistaa hyvin avuttomaksi osoittautuvia ihmishiiriä ja tiedeupseeri Ash (Ian Holm) ei ole avuksi kovinkaan paljoa.
Dan O’Bannon ja Ridley Scott antavat yksinkertaiselle tarinalle uuden elon verellä ja kauhulla ja lyhyt, mutta laadukas näyttelijäkaarti on sen veroinen. Tom Skerritt on työnsä tekevä kapteeni pienelle miehistölle ja Veronica Cartwright romahtaa kauhusta silkaksi hysteriaksi, mutta pysyy silti olennaisen tärkeänä ja ei muutu vaaratekijäksi muille, sillä kuokkavieras on sitä jo tarpeeksi. Yaphet Kotto ja Harry Dean Stanton ovat työläisvelmuja ja John Hurtin tehtäväksi jää kivulias kuolema. Sigourney Weaverin vakuuttava 180:n sentin pituus ei ole mikään heikkous ja alussa ei todellakaan voi arvata kuka jää eloon verisen jahdin alettua. Ian Holm on siististi artikuloiva tiedemies. Bolaji Badejo ruumiillistaa hirviön hidasliikkeiseksi, mutta uhkaavaksi kauheudeksi jonka valtavien voimien alla on täysin ihmiselle vieras selviytymiskyky ja aggressio mitä ei pehmennä tai ohjaa sivilisaatio. Ridley Scottin ohjauksessa kaikki toimii moitteettomasti edeten ja tarkka paneutuminen lavastuksen yksityiskohtiin osoittaa että Nostromo ei ole pelkkä kone, vaan ihmisen sivilisaation lähin ja paras edustaja.
Carlo Rambaldin johdolla toteutetut tehosteet ovat erinomaisia, joskin H.R Gigerin kädenjälki luo oman, kiistatta shokeeraavan vaikutelman. Todellisen ammattilaisen tavoin Ridley Scott ymmärtää jättää kauheimman väkivallan yhteen, aloittavaan ryöppyyn ja sen jälkeen äänityö ja yksinkertaisemmat tehosteet ovat aivan yhtä tehokkaita shokeeraajia. Henkilöhahmoja rakennetaan hitaasti ja kiirehtimättä ja teurastuksen alkaessa tunnelma kiristyy koko ajan. Erinomaiset näyttelijäsuoritukset ovat pelkkä bonus ja lopputulos on ansaitusti klassinen avaruuden rekkamiesten järjestelmällinen teurastus.
