Armageddon on elokuva, jossa kaikki on suurta. Siis ihan kaikki. Ohjaaja Michael Bay on täysin tosissaan yrittänyt ohjata eeppisen toimintaelokuvan siitä, kuinka asteroidi uhkaa maailmaa, ja mikä parasta, hän on oikeastaan onnistunut siinä. Ainakin jollain tavalla.
Michael Bay, tuo erikoistehosteiden ylistetty kuningas. Se, että sisältääkö elokuva suuria, kalliita ja komeita erikoistehosteita, on minulle aivan sama, ja siksi annankin Baylle kunniaa monesta muusta asiasta. Ennen Armageddonia, olin nähnyt ohjaajalta vain yhden elokuvan, Transformersin, joka on silmissäni täysin turha tehostepelleily, joka ei jaksa kiinnostaa ollenkaan. Onneksi Armageddon on kuin toisesta maailmasta: se on kaunis, herkkä ja toimintaa täynnä oleva seikkailu, johon ei voi kuin rakastua aina ja aina uudelleen.
Bruce Willis, toimintaelokuvien vakiokasvo, pestataan johtamaan ryhmää, jonka tarkoituksena on lentää avaruuteen ja porata meteoriitti hajalle. Mutta koska Willis on kova jätkä, hän ei halua kouluttaa astronauteista poraajia, vaan öljynporaajista astronautteja. 12 päivässä. Idea on kutkuttelevan hilpeä ja se on itse elokuvassa vielä kutkuttavammin toteutettu.
Muut näyttelijät ovat vähintäänkin yhtä ihania; Ben Affleck, Will Patton, Michael Duncan, Steve Buscemi ja Owen Wilson. Viimeisen nimi on lihavoitu, koska hän tekee kaikkein järjettömimmän roolin koko elokuvassa, ja siksi myös kaikkein parhaan. Hän ei ole kuvioissa mukana pitkään, sillä hän kuolee täysin yllättäen ja brutaalisti, eikä turhia jäädä herkistelemään hänen kohdallaan. Silti minun ja Wilsonin välille ehti kehittyä viha-rakkaus -suhde, jonka huomasin vasta hänen hahmonsa kuoltua. Ymmärsin, että ilmän tätä typerää ja turhaa pallinaamaa elokuva ei voi olla niin hyvä kuin se olisi ollut hänen kanssaan. Onneksi tilannetta paikkaa hieman lähes yhtä typerä Steve Buscemi, joka heittää superraivostuttavaa läppää ja herättää törkeitä agressioita katsojassa. Eli toisin sanottuna, ihan tajuttoman ihana roolisuoritus. Myös muut näyttelijät saavat minulta suurta arvostusta, sillä hekin onnistuvat aika-ajoin olevan hajottavan typeriä (esim. Peter Stormar ja hirveä venäläinen aksentti).
Kyseessä on oikeasti överiksi vedetyin elokuva ikinä. Se ei ole tehty typerästi överi, vaan juuri oikealla tavalla överi. En muista koskaan nauraneeni elokuvan parissa näin paljoa. Armageddon on suuri nautinto, sillä sitä on hauska ja mukava seurata. Se on paras elokuva aivojen nollaukseen, sillä siinä ei loppujen lopuksi ole yhtään järkeä. Öljynporaajat perseilevät ja panikoivat avaruudessa, joka on sekin huvittavan eeppisesti tehty. Pidin myös suuresti siitä, kuinka katsojassa yritetään luoda suuria jännittävyyden tunteita näyttämällä maapallon kaoottista tilannetta säännöllisin väliajoin.
Pakollinen rakkaustarinakin löytyy. Se on mukana pelkästään siksi, että loppukohtauksiin saataisiin luotua suurta draamaa. Tämäkin on varsin hassua, sillä – yllätys, yllätys – sekin ampuu ihan hemmetisti yli. Käsitellään isän (Willis) ja tyttären (Tyler) suhdetta, sekä isän ja tytön puolison (Affleck) suhdetta, eli varsin monimutkainen suhdesokkelo. Myös muutamalla muulla henkilöllä on uskomattoman turhia ja dramaattisia suhteita maankamaralla. Onneksi lopetus näyttää ihmisten oikeat tunteet ja selvittää kaikki sotkut.
Karu fakta on se, että Armageddon katsotaan liian useasti vain ja ainoastaan, jotta sitä pääsisi haukkumaan. Siitä etsitään kaikki mahdolliset viat, ja harvat oikeastaan ymmärtävät edes yrittää nauttia tästä ainutlaatuisesta kokemuksesta. Mitään ’oikeaa’ elokuvaa ei kannata odottaa, sillä sitä ei tosiaankaan tule saamaan. Kannattaa katsoa tämä hetken mielijohteesta ja tyhjässä mielentilassa, sillä juuri silloin tämä on kaikkein parhaimmillaan. Mielestäni on arvostettavaa, että tätä katsoessa ei tarvitse ajatella yhtään. Tätä katsoessa tarvitsee vain huutaa naurusta ja nauttia muka-rokkaavasta asenteesta.
Armageddon on erittäin, erittäin hieno elokuva. Se on hyvällä tavalla naurettavin koskaan tehty elokuva, jota säestää komein koskaan tehty soundtrack. Tässä on oikeastaan lähestulkoon kaikki, mitä viihdyttävältä toimintaelokuvalta voi odottaa, mutta tästä ’kaikesta’ paljoakaan ei ole tehty tarkoituksella. Tunnustan melkein itkeneeni lopussa, sillä se on niin täysin yli vedettyä draamaa, että ihan oikeasti meinaa tulla tippa linssiin. Itku loppuu onneksi lyhyeen, sillä huutaminen alkaa lopputekstien tullessa ruutuun hirveän musiikin saattelemana. Michael Bay pystyi herättämään tunteita vielä lopputekstien aikanakin.
Ja vielä kerran: Willis, Buscemi, Wilson ja kumppanit pelastamassa maailmaa jättiasteroidilta. Tajuttoman hienoa!
