Yksi tuttuni sanoi kerran minua syvästi järkyttäneen lausahduksen: ”Elokuvat ovat pelkästään viihdettä.” Minä vastasin, ettet ole ilmeisesti ikinä nähnyt Lars von Trierin elokuvia. Miehen jo edellisistä töistä ahdistuneiden on turha edes sylkäistä Antikristukseen päin, sillä se on von Trierin sysimustalla mittapuullakin jotain aivan uskomatonta.
Willem Dafoen esittämä mies ottaa poikansa kuoleman jälkeen kylmästi terapeutin roolin ja ryhtyy hoitamaan vaimoaan (Charlotte Gainsbourg), jonka suru ja ahdistus pikkuhiljaa valtaa Edenissä kauniin luonton keskellä. Kuten varmaan moni lieneekin kuullut, kaikki huipentuu järkyttäviin verikekkereihin, jotka kuitenkin – onneksi – ovat aivan toista maata kuin rapakon takainen kidutusporno.
Von Trier on kaikissa elokuvissaan asettanut pääosaan kärsivän naisen, jonka idealistiset ja naiivit ajatukset murentuvat pikkuhiljaa julman todellisuuden ottaessa vallan. Silti hänen naishahmonsa ovat paljon sympaattisempia kuin miehet. Willem Dafoen esittämä hahmo on kaikessa kylmyydessään häiritsevän etäännyttävä, Gainsbourg ainoastaan vain inhimillinen, sillä kaikki hänen kokemansa tunteet ovat pelkästään luonnollisia. Nimenomaan luonnollisia.
Vaikka elokuvassa on vain kaksi henkilöä, kolmas parisuhteen tuhoava osapuoli on luonto itse, joka näyttäytyy alussa lumoavan kauniina ja lopussa järkyttävän raakana. Von Trier ei ole pahemmin tunnettu visuaalisista elokuvistaan, vaan hänen elokuvansa ovat yleensä perustuneet dialogiin. Siksi on positiivinen yllätys, että Antikristus sisältää julmuuden vastapainona kauniin surrealistisia kuvia. Joku voi nähdä lopun omistuksen Andrei Tarkovskille rienauksena, mutta mielestäni se on vain hullun neron kunnianosoitus suosikkiohjaajalleen.
Sitten siihen raakuuteen ja graafiseen sisältöön. Olin kuullut valitettavan paljon elokuvan järkyttävästä sisällöstä ja siksi ehkä minulle kävikin niin, että olin mieltänyt elokuvan paljon raaemmaksi. Toki sen sisältämät muutama kohta ovat kaikessa järkyttävyydessään niin inhottavia, että ne riittävät. Moni tulee väittämään vastaan, mutta mielestäni Antikristuksen sisältämä väkivalta on elokuvan kontekstissa täysin perusteltua.
Von Trier vie Antikristuksessa sukupuoliroolikysymykset selvästi pisimmälle ja pakottaa miettimään, mistä se paha oikein syntyy. Onko se itsessämme vai luonnossa? Tässä mielessä Antikristuksen voi rinnastaa Terrence Malickin The Tree of Lifeen, joka kysyy samankaltaisia kysymyksiä – tosin paljon lempeämmällä otteella. Antikristus on Koko homman pomon ohella von Trierin erilaisin ja kokeellisin elokuva – vaikka ihan niin kuin Tanskan hullu nero ei tällaista olisi jo harrastanut ennenkin.
