Ansaitsee kehuja lähinnä ulkonäöstään

3.7.2015 14:51

Arvioitu elokuva

Ohjaajat:
Alkuperäinen nimi:Mad Max: Fury Road
Valmistusvuosi:2015
Pituus:121 min

Hyperaktiivinen, yliampuva ja typerä ovat joitakin niistä sanoista, joita Mad Max: Fury Roadin ensihetket tuovat mieleen ja samat sanat ovat mielessä myös näytöksestä poistuessa. Tämä on tarkoituksellista, ja sen ymmärtää kyllä, mutta kokonaan toinen juttu on se, pitääkö siitä. Kyllä nykytaiteen museoonkin voi ripustaa vaikka oksennuksen kankaalla ja kutsua sitä taiteeksi, mutta ei itseoikeuttaminen automaattisesti tee lopputuotteesta hienoa.

Samalla on tunnustettava, että suhteellisen laajamittaisesta antipatiasta johtuen kokemukseni Mad Maxin saagasta rajoittuu sarjan ensimmäiseen ja viimeisimpään osaan. Tästä huolimatta jokainen elokuvia tunteva näkee, että Fury Road on edeltäjilleen uskollisena päivityksenä onnistunut. Lisähuomautuksena mainittakoon, että onhan se visuaalisesti komea eikä se ole elokuvana ainakaan kliseinen.

Siinäpä onkin sitten kaikki. Kerronnaltaan Fury Road on yksityiskohdilla ahdistavan täyteen ängetty ja tuntuu silti ylipitkältä. Roolisuoritukset ovat raivostuttavaa ylinäyttelemistä eikä mitään varsinaista dialogia ole. Sen sijaan repliikit ovat kuin tekotaiteellisesta teatterinäytelmästä repäistyjä ällöttäviä ja irrallisia haikuja. Max murahtelee kuin jälkeenjäänyt apina eikä takapenkin kanalauma tarjoa juuri silmäniloa kummempaa lisäarvoa. Charlize Theronin roolisuorituksen voisi nostaa ainoana esille ellei siitä paistaisi niin selkeästi läpi tietynlainen kannanotto.

Puolivälin tietämillä leffa alkaa voittaa puolelleen. Ei siten, että siitä alkaisi pitää, mutta jotkin sen hienoudet alkavat korostua ja niille voi jopa nostaa hillitysti hattua. Tunne lienee jotain samankaltaista kuin se, mitä Maxin ja Furiosan välille elokuvassa kehkeytyy. Tunne ei ole rakkautta eikä välttämättä edes tykkäämistä, mutta jotain epämääräistä kunnioitusta.

Jos raivon tiellä nähtäviä stuntteja ajatellaan erillisinä elementteinä, mikä tahansa niistä riittäisi mittasuhteiltaan jonkin hivenen tavanomaisemman toimintaelokuvan yksittäiseksi huipentumaksi. Mikä parasta, ne ovat suurelta osin aitoja, ja ovathan elokuvan kulkupelit varsinkin moottoriajoneuvojen ystävän silmään melkoisen sykähdyttäviä virityksiä.

Kehuja leffa ansaitsee siis lähinnä ulkonäöllään. Kameratyöskentely on pääosin järjettömän laadukasta ja ottaa merkittävissä määrin osaa tarinankerrontaan; hieman samaan tapaan kuin näyttelijöiden nonverbaalinen viestintä. Nopeasta temposta huolimatta kuvista saa selvää eikä väkivaltaa leikellä turhaan kohtausten ulkopuolelle juuri makeimmilla hetkillä. Sotapoikien lentorata näkyy ja kuuluu kokonaisuudessaan aina ensi-iskusta turvalleen mätkähtämiseen saakka. Fury Road myös leikittelee mainiosti värimaailmallaan. Aavikon pölyistä ja paahtavan kuumaa autiutta korostavien seepian ja oranssin eri sävyjen lomassa valkokankaan täyttävät haalea usva ja yön syvä sininen.

Nämä ansiot tuovat kuitenkin mukanaan omat kompastuskivensä. Elokuvassa tapahtuu aivan liikaa ja vieläpä samanaikaisesti. Ruutu on täynnä tavaraa ja yksityiskohtaiset toimintajaksot syöksyvät silmille kuin päähenkilöiden ohjastama tankkeri. Sellainenkin menettelisi jos elokuva ei tuntuisi rakentuvan kokonaisuudessaan maanisen koheltamisen varaan. Näennäisesti komea ryske ja mäiske tuntuu lähinnä peittelevän sitä surkeaa mahdollisuutta, ettei Fury Roadilla ole muuta tarkoitusta kuin tarjota George Millerille tilaisuus päästä leikkimään vanhoilla leluillaan.

70- ja 80-lukujen halpoja toimintasarjoja muistuttavilla tökeröillä nopeutuksilla pyritään epäilemättä korostamaan elokuvan maanista ilmapiiriä, mutta ne onnistuvat lähinnä ärsyttämään entisestään. Quentin Tarantino onnistui Robert Rodriguezin kanssa yhteisessä Grindhouse-kokonaisuudessa siinä, missä Miller Fury Roadin parissa epäonnistui; nimittäin virittämään jotain nostalgia-arvoltaan kyseenalaista turboahtimella ja säilyttämään silti tyylikkyyden. Tuorein Mad Max on kuin yhdistelmä Grindhousea, Riddickia sekä Fast & Furious -sarjaa ilman mitään kohtuuden tai tyylikkyyden häivää.

Mad Max: Fury Road on vuoden toistaiseksi huonoin valtavirtaelokuva ja sen aiheuttama hypetys tuntuu lähes käsittämättömältä. Elokuva on toki helppo haukkua huonoksi jos sitä ei ymmärrä. Toisaalta tuo sama ymmärrys pitää elokuvan parissa viihtymistä niin tiukasti kädestä kiinni, että mielipide on oikeutettu. Ehkä vielä helpompaa onkin sokeasti ylistää jotain, mitä luulee ymmärtävänsä. Monen Fury Roadia ylistävän voisi olla syytä kerrata Hans Christian Andersenin klassinen satu Keisarin uudet vaatteet.

Joukkoilluusio on voimakas ilmiö, mutta ei onneksi määritä elokuvan laatua. Toki katsojaluvut vaikuttavat melko suoraan siihen, millaisia elokuvia markkinoille pusketaan. Jurassic Worldin asema tämän hetkisenä maailman ykköselokuvana on hieno asia alkuperäisen Jurassic Parkin kannalta, mutta ei ole sen omilla meriiteillä ansaittu. Furious 7 olisi sekään tuskin houkutellut yhtä suurta yleisöä ilman pääosaesittäjänsä ennenaikaista poismenoa. Molemmat pitivät silti paljosta toiminnastaan huolimatta pakettinsa tyylikkäämmin kasassa. Olemattoman keskittymiskyvyn aikakaudella vouhottaminen tuntuu olevan suurimmassa arvossa.

Arvosteltu: 03.07.2015

Lisää luettavaa