Kaikkihan tietävät, että on olemassa elokuvia ja ELOKUVIA. Jälkimmäiseen luokkaan kuuluvat leffat, joilla on katsojalle itselleen syvempää henkilökohtaista merkitystä vaikkapa aiheen, nostalgian tahi tarinan ansiosta. All Dogs Go to Heaven on minulle filmi, jonka muistoarvoa on melkoisen vaikea päihittää (tässä vaiheessa ne, jotka eivät vielä ole vilkaisseet arvostelun lopun tähtirivistöä, varmaankin tekevät sen). Aika kuulemma kultaa muistot, mutta totuudesta ei silti pääse yli eikä ympäri: suomennoksestaan huolimatta Kaikenkarvainen Charlie on animaatoiden aatelia, koiraelokuvien kermaa ja piirrettyjen parhaimmistoa.
Charlie B. Barkin on kaikkea muuta kuin kunniallinen koira. Uhkapelit ja juomat maistuvat. Yhdessä toverinsa Carfacen kanssa hän pyörittää kasinoa, jonka tuotot jaetaan veljellisesti tasan. Ahneus tulee kuitenkin parivaljakon väliin ja Carface murhaa Charlien. Kaikki koirat pääsevät taivaaseen, jopa päähenkilömme vaikkei hän olekaan tehnyt elämänsä aikana oikeastaan mitään hyvää. Kostoa janoavan Charlien onnistuu paeta koirien taivaasta tavalla, jonka merkitys kirkastuu tarkasti vasta filmin loppupuolella.
Päästyään takaisin maan päälle ja tavoitettuaan ystävänsä Itchy Itchifordin suremasta koiruudet päättävät kostaa julmalle vastustajalleen tämän petoksen. Takaisinmaksu alkaa kaappaamalla Carfacen kellarissa vangittuna viruva orpo pikkutyttö, jonka eläimille puhumiskyky osoittautuu erinomaisen hyödylliseksi vedonlyönnin kannalta, hevoset ja koirat kun esimerkiksi eivät ymmärrä toisiaan. Tyttö luulee Charlien olevan liikkeellä kunniallisemmin aikein kuin entinen ”ystävänsä”. Päähenkilömme todellisen karvan paljastuttua vyyhti alkaa purkautua niin uskomattomalla tavalla ettei sellaista ole usein elokuvissa nähty.
Kaikenkarvainen Charlie ei ole animaationa todellakaan sieltä kevyimmästä päästä. Se on paikoin todella synkkä ja ehkä pienimmille jopa pelottava. Tekijöiltä ei ole ainakaan mielikuvitusta puuttunut tätä tehdessään, mikä näkyy selkeästi tasaisesti kasvavassa juonikaaressa sekä mainiosti kehitellyissä monipuolisissa hahmoissa. Ja kaikki tämä ilman nykyajan adhd-tyyppistä höntyilyä varustettuna älyttömillä juonenkäänteillä. Tarinan lopetus on minusta yksi koskettavimmista näkemistäni, edelleen tyystin ilman Disney tyylistä muovisuutta. Liki täydellinen kertomus saa siinä uskomattoman liikuttavan päätöksen, jonka päälle ei olisi tarvinnut rakentaa sinänsä mukiinmenevää jatko-osaa pilaamaan saavutettua lopputulemaa.
Teknisesti työn jälki on erittäin kaunista ja sujuvaa. Monesti laulut ovat ainakin itselleni olleet kohtuullisen merkittävä kompastuskivi animaatioita katsellessani, nyt sekin puoli on hyvää, vaikkeivät rallatukset olekaan elokuvan kohokohtia. Toinen usein esiin nouseva kysymys koskee ääninäyttelyn tasoa. Kaikenkarvaisen Charlien kohdalla haluaisin kovasti nähdä säällisellä kuvan -ja äänenlaadulla varustetun alkuperäisen version, jossa Charlieta ääninäyttelee loistava Burt Reynolds. Suomenkielisessä versiossa saman roolin vetäisee Vesa-Matti Loiri, jonka suoritus on yllättäen kokonaisuuden huonoin. Mukulana en tiennyt mikä mies on kyseessä, mutten silloinkaan pitänyt Charlien äänestä yhtä paljon kuin muiden. Enkä pidä vieläkään. Eihän Loiri toki surkea ole mutten koe hänen äänensä sopivan päärooliin riittävän hyvin. Muu ääninäytteleminen on tasaisen upeaa aina Määttäsestä (Itchy) Holopaiseen (Carface).
Mainitusta pienoisesta kauneusvirheestä huolimatta annan filmille täydet. Mitään muuta negatiivista sanottavaa minulla ei tästä yksinkertaisesti ole. Tiivistettynä hajatelmieni ytimen tässä on animaatio aikuisempaan makuun, missä ei pelätä käsitellä synkkiäkään teemoja. Joten eipä kuin katsomaan, uskoisin tämän tuovan rapsakkaa vaihtelua normaalisti ylen hilpeisiin sekä siloiteltuihin animaatioihin. Ilman nostalgiaakin Kaikenkarvainen Charlie on osittain unohdettu mestariteos, jonka soisi olevan tunnetumpi/arvostetumpi.
