Teini-iässä on niinq tosi tärkeä olla cool, ja silti maailma potkii anticoolisti päähän hormonaalisen ilotulituksen lailla, keho muuttuu räpäyksessä ja rakkauskin orastaa vielä niin kaukana, häilyvänä outona asiana. Ei oo iisii ei.
Yhdeksänkymmentäluvun lopulla Ruotsinmaalta julkisuuteen ponnahtanut Fucking Åmål on edelleen ajankohtainen elokuva. Maailma on ehkä ottanut niistä päivistä, jolloin muun muassa allekirjoittanut eli teini-ikäänsä, monta ”kehitysaskelta” eteenpäin: (kännyt, älytön soittaribisnes, digiaika, Idols, internetin asema mediana), mutta sama yleismeininki pätee. Sama epävarmuus itsestä, inho auktoriteetteja kohtaan, pelko joukosta erottumisesta ja samanaikainen pelko ettei erotukaan joukosta… ne kaikki kytevät muuttuneen pinnan alla. Voimakkaasti.
Niinpä kun Elin ja kumppanit haukkuvat kuollutta Åmålin pikkukaupunkia ihan fucking kuolleeksi, ilmassa leijuu osatotuuksia. Koulun käytävillä tulevat aikuiset, MTV-sukupolven kasvatit, ontuvat elämässään ja uskottelevat, että perusongelmista kasvaa ulos ajan myötä. Vanhemmat ovat sou veemäisiä ja kunnon bileille on aina joku ulkopuolinen este. Oh jea, niinhän se menee. Ja myöhemmin samat leidit ja dudet kaipaavat myrskyisää menneisyyttään nuoruudenlähteenkuvat silmissään…
…Mutta aiheeseen. Fucking Åmål sekoittaa hetken suhteiden, viinipullojen kilinän, ”testosteronisen” mopon pärinän ja angstin keskelle vielä kieltämättä liian simppelin tarinan erilaisuudesta, tarinan siitä, kun luokan suosituin, kaunein & ihquin tyttö Elin ja nörtein, rumin & halveksituin tyttö Agnes tapaavat toisensa. Voi sitä kauhistusta, kun joka jätkän päiväunen päiväunissa onkin tyttönen.
Nuori näyttelijäkaarti tekee nätin suorituksen ilman rapakontakaisia kaunisteltuja peruskuvioita. Alexandra Dahlströmin Elin (jep, kuulostaa kieroutuneelta) pistää useamman pojan pään sekaisin ja takaa (monille tuttua ja?) vaivautunutta kompurointihuumoria. Kakkostähti Agnesin rooli on kontrastina ehkä liiankin harmaa (ainakin dramaattisimpiin käänteisiin nähden), mutta Becca Liljeberg suoriutuu silti hyvin osastaan.
Jos kotona murkkuikäinen lapsonen on juuri paukauttanut oven kiinni nuoruuden voimalla, vannonut tappavansa itsensä kolmen päivän suhteen kariutumisen vuoksi tai karannut ensikännäämään katujen kylmyyteen, provosoivan Fucking Åmålin voinee skipata… tai… ehkäpä se kannattaa katsoa juuri silloin. Tai siltikin. Miten vaan. Ajaton nuoruuskuvaus on jollainlailla teennäistä kapinaa ja ylidramatisointia. Mutta ohjaaja Lukas Moodysson on tainnut tietää, että se homman nimi juuri onkin tämän genren tuotannossa. Että ei niillä suuntaa etsivillä saa olla liian iisii.
