Y-sukupolven vanhempien lapsuusvuosina animaatiota pidettiin kuolleena taidemuotona. Sitten kuollut heräsi henkiin. Henkiin heräämistä seurasi kokonainen renessanssi. Uuden ajan hedelmistä nauttimaan pääsivät kuitenkin vain harvat ja valitut: Steven Spielbergin Amblimation ei vahvasta ja ammattitaitoisesta taustajoukostaan huolimatta tainnut milloinkaan tehdä latiakaan voittoa. Balto oli tarkoitettu lyhytikäiseksi jääneen studion joutsenlauluksi ennen ovien sulkemista ja toimintojen yhdistämistä Disneyltä monoa saaneen Jeffrey Katzenbergin uuden niksipajan kanssa. Takkiin tuli että tuntui, mutta ainakin maine kasvoi. Ennen uudelleensyntymää on ensin kuoltava.
Muistan vielä kuinka hämmentynyt olin Balton prologista, jossa oikeat näyttelijät alkavat kertoa tarinaa vuoden 1925 Alaskan kurkkumätäepidemiasta ja sankarikoirista. Kuolettavan taudin niittäessä väkeä kuin heinää, yksi mies koiravaljakkoineen lähetetään hakemaan lääkettä erämaan tuolta puolen. Ihmisten ja eläinten sorsima koirasusi Balto ei lukeudu valittujen joukkoon, mutta matkan varrella tämän rohkeus ja oikeamielisyys vakuuttavat muut koirat tämän kelpoisuudesta johtajaksi. Entinen päällikkö, puhdasverinen siperianhusky Steele, yrittää kaikin keinoin sabotoida matkaa ja ottaa Balton kunnian itselleen.
Tietenkään Balton tarina ei vastaa historiallista totuutta, sillä eiväthän eläimet osaa puhua tai käyttäytyä kuin ihmiset. Oikea Balto ei sekään ollut koirasusi, eikä Balto väitetysti edes ollut tositarinan sankari, vaan rekikoira nimeltä Togo. Oikean Balton tarinassa ei myöskään kuultu Phil Collinsin äänellä puhuvia jääkarhuja, Bob Hoskinsin äänellä märisevää hanhea tai Bridget Fondan esittämää, kotona odottavaa huolestunutta mielitiettyä. Epäilen myös, ettei oikean Balton ja Togon seikkailua suinkaan säestänyt James Hornerin upean ilmaisuvoimainen musiikki.
Aikana, jolloin animaatiostudiot pyrkivät vain jäljittelemään Disneyä, Amblimationilla oli munaa seistä omilla kintuillaan ja tuottaa uutta ja omaperäistäkin elokuvataidetta. Miettikääpä esimerkiksi tätä: Balto on yksinkertainen seikkailuelokuva ja suuren tehtävän ympärille kirjoitettu jännittävä eläindraama ilman prinsessoja, satuiluja tai musikaalinumeroita. Miljoonan kidnappaus- ja murhajuonen jälkeen tuntuu raikkaalta seurata ihan vain tarinaa itsensä löytämistä ja hyväksymisestä. Toimintojaan lopettelevan studion tekijöiden kiire näkyy valitettavasti kuin seinään loppuvana tarinana, mutta shit happens.
Sanotaan nyt suoraan tämäkin: mikään määrä kalliita tietokone-efektejä ei mielestäni pysty kilpailemaan laadukkaan klassisen animaation kanssa. Ei vain pysty. Balton kohdalla tekijöiden kulmikas tyylittely ja visuaalinen tarinankerronta lyövät helposti laudalta mennen tullen useimmat muodikkaammat 3D-viritykset. Omaan mieleeni Baltossa ovat erityisesti hahmojen yksilölliset ja ilmeikkäät designit, jotka taiteenlajinsa parhaiden perinteiden mukaisesti kertovat kaiken tarvittavan ilman turhia selittelyjä. En tiedä tohtiiko virheeksi laskea Steelen vähän liiankin ilkeää ulkoasua, mutta hahmo on silti makea katsoa sekä kuunnella. Tiettävästi Amblimationin tekijät kävivät Suomessa tutkimassa koiravaljakkoja sekä rekikoirien anatomiaa.
Tiedä sitten johtuiko tiukasta deadlinesta, mutta Balton tarinan roistoa ei tapeta lainkaan. Alkuperäisissä suunnitelmissa yksin jäänyt Steele kohtaa Balton, ja Balto osoittaa tälle armoa, minkä kuumaverinen Steele tulkitsee loukkaukseksi. Kahden koiran tappelu johtaa roiston jumittumiseen kaulapannastaan hiilikuormaa säätelevään vipuun, ja yrittäessään pyristellä irti Steele tuleekin romahduttaneeksi röykkiön niskaansa. Poistettu kohtaus oli ehkä liian rankka puhuvista koirista kertovaan elokuvaan, eikä pahan välttämättä aina tarvitsekaan päästä päiviltään Disney-tyyliin. Joskus yksin jääminen ja kunniansa menettäminen riittävät pahalle rangaistukseksi. Tässä tapauksessa tarinan loppu on siis tavallaan onnellinen myös roistolle.
