Kyse on huumeista ja hörhöilystä. Ja aika rankasta sellaisesta. Trainspotting on elokuva, joka on siinä mielessä erikoinen, että vaikka se ällöttää, niin se viihdyttää erinomaisesti. Kaikki on rankkaa ja realistista, eikä kaunisteluun tai ääripään pessimistisyyteen vajota. Rankka, viihdyttävä, taiteellinenkin, Trainspotting on vähän kaikkea. Meno vaihtuu kuolemanvakavasta hilpeään sormien näpäytyksessä.
Aluksi Trainspotting vaikutti vastenmieliseltä ja ärsyttävältä. Nämä mietteet haihtuvat yhtä nopeasti kuin narkkarin järki piikin jälkeen. Tämähän on loistava! Vakuuttavan huonosti pukeutunut Ewan McGregor on vähäistä sympatiaa sekä suurta ällötystä herättävä tyyppi, joka, ihme kyllä, toimii! Brittileffan kovanaama Robert Carlyle on laaduntae lähes aina, niin myös tässäkin tapauksessa, ja Carlyle tulkitsee raivohullua ei-narkomaania niin realistisesti, että se muistuttaa montaa perjantai-illan päänaukojaa. Tuo oksettavuuden ja viihdyttävyyden sekoittaminen, josta olen jo tässä hokenut, on niin vaikeaa, että jopas on harvinainen pläjäys, kun melkein mahdottomasta on tehty mahdollista.
Kaupunkielämä on hektistä, aina ollaan menossa johonkin, ja piikki jos toinenkin oloa helpottaa. ”Tämä on viimeinen piikki”, sanoo narkkari, vaikka tietää huijaavansa itseään. Homma pistää ajattelemaan sen verran, että itse en ikipäivänä koskisi aineisiin. Leffan sanoman tulkinta on vapaata, jos sitä on edes ollenkaan. Luultavasti ei, mutta kyllä tämä jonkinlaisen kuvan narkomaanin elämästä antaa, mene ja tiedä.
nimimerkki: Viisas
