Vuonna 2003 julkaistu trilleri Identity alkaa jokseenkin tutulla tavalla: suurilukuinen joukko – nuori pariskunta, kolmihenkinen perhe, huora, taksikuski, näyttelijätär, poliisi ja vanki – päätyvät myrskyisen kelin vuoksi syrjäiseen motelliin, jossa alkaa tapahtua. Onnettomuudet saavat varsinaisesti alkunsa jo tien päällä, kun Edward Dakota (John Cusack) ajaa vahingossa perheenäidin päälle. Avun hakeminen läheisestä majapaikasta ei kuitenkaan ole paras mahdollinen ratkaisu, sillä yksitellen porukkaa alkaa kuolla raa’alla tavalla. Aivan toisaalla psykiatri ja muut eri alojen ammattilaiset käsittelevät murhamiehen tulevaa tuomiota väkivaltaisista teoistaan.
Aluksi elokuvan juoni vaikuttaa liiankin perinteiseltä, mutta yllätyksiä on onneksi luvassa. Katsoja saa vaikutelman, että juoni etenee hyvinkin kaavamaisesti ja että tappaja on koko ajan selvillä. Onneksi ihan niin yksinkertaisia ratkaisuja ei olla tehty, vaan tarina tuo esiin odottamattomia käänteitä. Juoni on melko omaperäinen, vaikka ei ehkä aivan sitä huippuluokkaa. Tarinaa rytmittää jännittävät, toiminnallisuutta sisältävät kohtaukset ja rauhallisemmat, dialogiin keskittyvät osiot. Kerronta onkin mukavan monipuolista, eikä puolitoistatuntisen aikana ehdi kovinkaan paljon väsähtää katsomiselle. Valitettavasti eräs juonen kannalta oleellinen paljastus tehdään mielestäni liian aikaisessa vaiheessa ja ahaa-elämyksen jälkeen mielen valtaa pienoinen pitkästyminenkin. Siihen ei onneksi ehdi keskittyä, kun juoni jatkaa etenemistään. Leffan loppuratkaisu väläytetään pikaisesti ja se loppuu kuin seinään.
Henkilöitä on paljon ja kaikkiin ei ehditä tutustua sen syvällisemmin, mikä onkin arvattavaa, kun hahmoja kuolee pitkin tarinaa. John Cusack tekee varmaa työtä ja saa listoilleen yhden onnistuneen elokuvapääroolin lisää. Myös muut näyttelijät, kuten Amanda Peet ja Ray Liotta, suorittavat oman roolinsa moitteettomasti tai vähintäänkin keskinkertaisesti. Ohjaaja Mangold ei ole itselleni kovinkaan tuttu ennestään paria leffaa lukuun ottamatta, mutta hänenkin kädenjäljestään jää ihan positiivinen maku. Mitään erityisen hienoa tai mainittavaa elokuvasta ei ehkä löydy, mutta toisaalta suurimpia puutteitakaan ei ensikatsomalta saa kaivettua. Erityisesti leffan alkupuolelta nappasin muutaman ironisen lausahduksen, joka luo jännällä tavalla komiikkaa muutoin vakavaan trilleriin.
Elokuvan tunnelma on onnistunut, sillä sade lisää synkkää tunnelmaa ja leffan värimaailma on tummaa, mikä sopii hienosti tyyliin. Aluksi leffa vaikuttaa sadistisen miehen tai naisen hulluuden toteuttamiselta, mutta käännekohdassa se vaikuttaa katsojan tunteisiin ja herättää ajattelemaan, miltä tuntuisi olla vastaavanlaisessa tilanteessa – joko itse tappajana tai hänen lähipiirissään. Riittävän syvälle ei kuitenkaan päästä, mikä on tavallaan harmi, sillä leffa jää mielenkiintoisista juonenkäänteistään huolimatta kuitenkin vastaavanlaisten trillereiden joukkoon. Suuri miinus tulee myös kliseisistä henkilöhahmoista – huoria ja nuoria pariskuntia sun muita on nähty paljon ennenkin. Vastaavasti plussaa on se, että kaikki ei olekaan siltä kuin näyttää.
