”Say hello to my little friend!” kuuluu karjaisu ja ovi lentää palasina kovanaamojen päälle.
Kuuban kiero pomo Fidel raottaa rajojaan ja Yhdysvaltoihin siirtyy melkoinen joukko pakolaisia. Samalla vankiloita tyhjenee samaan joukkioon mukaan. Antonio ”Tony” Montana (Pacino) on yksi näistä pakolaisista. Saadakseen työluvan hän tekee selvää eräästä poliittisesta kihosta ja tästä episodista alkaa hänen nousunsa. Rehellinen työ ei kuitenkaan kiinnosta ja nopeasti hän ajautuu huumebisnekseen, missä henki on halpa.
Brian de Palman ohjaama Scarface on myöhemmin saanut maineen parhaiten 1980-lukua kuvaavana elokuvana. Tästä voidaan olla montaa mieltä, mutta tätä elokuvaa on mukava katsoa. Al Pacinon raivokasta työskentelyä ei voi olla ihailematta ja myös muut näyttelijät tekevät loistavaa työtä.
Käsikirjoitus rakentaa Tonysta elämää suuremman hahmon, joka huolimatta kaikista huonoista ominaisuuksistaan säilyttää osan moraalistaan ja kunniallisuudestaan. Tämä inhimillisyys on hänen tuhonsa ja huumoria ei ole tippaakaan tarinassa, missä yksikään ei ole rehellinen tai korvaamaton. Väkivaltaa on runsaasti. Sanallista ja toiminnallista.
Visuaalisena heikkoutena voi pitää hieman haaleaa värimaailmaa, mutta se ei kuitenkaan ehdi haitata erinomaisen käsikirjoituksen kaapatessa mukaansa ja pakottaessa seuraamaan Tony Montanan nousua, uhoa ja tuhoa. Katsoja vihaa ja halveksuu tätä kokaiinia kiskovaa, vihaisesti karjuvaa öykkäriä, mutta samalla tuntee sääliä tätä yksinkertaista ihmistä kohtaan.
Ja se on pakko mainita, että lopussa oleva toimintakohtaus, jossa Montana tekee kirjaimellisesti yksin selvää parista tusinasta huumepomon kätyristä raivosta ulvoen ja ottaen luodit vastaan on silkkaa näyttelijäntyön, kuvauksen ja käsikirjoituksen juhlaa.
Loistava elokuva ennen kaikkea Pacinon suorituksen takia, vaikka kaikki muukin on erinomaista.
nimimerkki: Jurpo
