Komediatrilleri on hankala genre, se on monesti todistettu. Siihen nähden Kiss Kiss Bang Bang suoriutuu tehtävästään vähintäänkin ookoosti, ivaillen ja häröillen (ei liity Klausiin mitenkään!). Muuten ilmassa leijaileekin sellainen b-tähtien yritys ponnahtaa (takaisin) kirkkaimpiin valokeiloihin vanhan toimintakässärimiehen (Black) tehdessä samalla itseironisen ohjausdebyyttinsä.
Robert Downey Jr. on elokuvan sankari, törppö pikkunilkki Harry Lockhart, joka sattuman kautta päättyy koekuvauksiin ja lopulta glamourin kautta murhajahtiin. Yleensä niin tylsä Val Kilmer puolestaan tukee taustalla vähintäänkin kunnioitettavaa työtä salaperäisenä Gay-Perrynä (tässä vaiheessa voi jo arvata, että homovitsejä on luvassa) ja viime vuosina isojakin rooleja vetänyt mallityttö Michelle Monaghan on sitten se söpöstelijä Harryn menneisyydestä asti. Oujee.
Vaikka näyttelijäpuolella mikään ei töki pahemmin (Downey on sopivan pöllämystynyt, Kilmerin tönkkö ilmeettömyys kerrankin kohdillaan ja Michelle diivailee roolin vaatimusten mukaan), muttei kyllä toimikaan. Sama pätee kokonaisuuteen. Vaikka Tappavan aseen luonut Black on valmistanut edesmenneen Brett Hallidayn matskusta kivasti film noiria, komediaa, sarkasmia, nuoruuden innoituksille kumartelua ja rentoutta sekoittavaa drinkkiä, niin jotenkin kokonaisuuteen on lirahtanut kraanavettä mukaan. Liian täydellisestä ja purevasta kässäristä tulee jossakin vaiheessa tekareilla eteenpäin narskutteleva, no jos ei pakkopulla niin ainakin jokin sen tapainen. Teennäisen pikkunätti lienee lähimpänä haettua kuvausta.
Kertakäyttöisen leffan pojot tulevat lähinnä siitä, että ”LotR-hengessä siinä ei ole 17 loppua” (hähää) ja että Harryn fläsäreissä roolin vetää Downeyn oma poika (kätevähköä). Kiss Kiss Bang Bang on selkeästi viikonloppukamaa nautittavaksi hyvässä seurassa. Cannesin yleisö diggaili leffasta ihan seisaaltaan taputtaen… tältä suunnalta tulee vain muutama taputus ja nekin istualtaan. Nääs kun yrität tarjoilla liikaa kaikkea, et lopulta tarjoa juuri mitään. Sori, Black.
