Trainspotting on taide-elokuvaa parhaimmillaan. Monista tämä on varmasti vain mukavaa huumehörhöilyviihdettä. Minulle tämä oli paljon enemmän. Ohjaaja Danny Boyle on sen verran nero, että hän osaa luoda viihteestäkin taidetta. Kuitenkaan hänen rujo ohjaustyylinsä ei sovi kaikille.
Elokuvassa liikutaan Edinburghissa. Paikan elämää kuvataan Rentonin silmin (McGregor), joka on paikallinen narkomaani. Hän tykittää suoneensa päivät pitkät heroiinia ja kuuntelee kaverinsa Sick Boyn (Miller) jorinoita Sean Connerystä. Sitten eräänä päivänä tuo koko roska riittääkin Rentonille ja hän päättää lopettaa. Siinäpä se, mutta eipä se käykään niin helposti, vaan pian tulee taas tykitettyä (enkä nyt tarkoita, että Renton käyttäisi Leffatykkiä).
Alkuun tämä on hyvinkin hauska ja katsoja saa nauraa moneen kertaan ääneen tämän sairaalle huumorille. Sitten kun leffa lähenee loppua, niin on katsojalla vakavampi ilme naamalla. Danny Boyle ohjaa vauhdikkaasti taaten samalla katsojille, etteivät he tule koskaan unohtamaan tätä elämystä. Minä tuskin tulenkaan koskaan unohtamaan tätä, sillä tämä yllätti minut aikoinaan aivan täysillä ja jaksoi iskeä toisellakin kerralla yhtä lujaa (jollei jopa lujempaakin).
Trainspottingin maailma on karu ja realistinen. Mitään kaunistelua Hollywood-tyyliin on turha odottaa, sillä elokuva tuo henkilöiden tunteet niin lähelle kuvaruutua, että jopa kasoja voi tuntea ne. Jopa henkilöihin töllöttäjä samaistuu melkeinpä heti. Tällaista näkee valitettavan harvoin.
Allekirjoittaneelle tuli välillä paha olo tätä katsellessa. Meno on välillä sen verran rajua, että kehottaisin heikoimpien katsojien pysyvän taustalta pois. Minusta tämä oli todella raastava kokemus, joka samalla naurattaa, koskettaa ja hieman järkyttääkin. Mistään moraalisaarnasta ei kuitenkaan ole kyse, vaikka asenne onkin huumeita vastaan.
Trainspottingin vahvimpia elementtejä ovat sen nuoret tähdet. Ewan McGregor pääosassa heiluvana Mark Rentonina on varsin hienoa työtä. Kaveriporukkaa näyttelevät Ewan Bremner ja Johnny Lee Miller eivät myöskään petä, vaikka kaikki roolisuoritukset jäävätkin alle, kun Robert Carlyle jyrää suoriutuen upeasti roolistaan niljakkaana Begbienä, joka saa kiksejä ihmisten pahoinpitelystä. Carlyle osaa näytellä monenlaisia hahmoja ja tämä on mahtava todiste siitä.
Vaikka suoraan ei aletakaan saarnaamaan huumeiden haittapuolista, niin silti ne huomaa tätä katsellessa. Rentonin vieroitusoireet nähtyään katsojaakin alkaa hikoiluttamaan. Tämän riepotuksen jälkeen kukaan tuskin enää haluaa edes koskea huumeisiin. Niin vaikuttava tämä on.
Trainspotting on yksi minun suosikkileffoista, joka hipoo top-listani kärkipäätä. Ei tästä oikein mitään pahaa sanottavaa löydy. Homma on kondiksessa käsikirjoituksesta ohjaukseen asti (välissä näyttelijät ja muu poppoo). Paljon syötävää ei kannata leffan ajaksi varata, sillä ne voivat tulla ulos. Sen verran etovaa touhu välillä on, mutta silti minä suosittelen.
Ja sitten vielä yhden lauseen yhteenveto: Ajatuksia herättävä, mutta samalla myös hervoton musta komedia.
