Koska jo ensimmäinen Kung Fu Panda oli jokseenkin hauska ja katsottava elokuva, odotukset kakkososaan olivat samoille urille asettuneet. Kakkososa tarjosi kuitenkin jotain, mitä ei ykkösosassakaan oltu tuotu esille – jotain, joka todella nauratti, jännitti ja raapaisi myös odotettua syvemmältä.
Panda Po on jokseenkin arvostettu lohikäärmesoturi, ja näyttää siltä, että rauhan ohut harso on viimeinkin päässyt laskeutumaan hänen kotikylänsä ylle. Niin ei kuitenkaan ole; pian tutut sankarimme saavat kuulla, että taas joku järjettömästi sekoileva, kunnianhimoinen heebo on tuhoamassa kung fun, juuri kun Po on oppinut hallitsemaan mielettömiä taitojaan, joilla hän hakkaa vihollisia päin pläsiä. Tällä kertaa avaimena rauhaan ja vihollisen tuhoamiseen eivät ole pelkästään mestarien kung fu -taidot, vaan lohikäärmesoturi Po’n menneisyys, josta hän ei harmikseen muista juuri mitään. Seikkailun siivillä Po’n on tutkittava omaa menneisyyttään voittaakseen pahan ja pelastaekseen kung fun.
Ensiksi myönnän, että pidin Kung Fu Panda 2:sta jopa enemmän kuin ensimmäisestä. Eihän villiä menoa ensimmäisestäkään osasta puuttunut, mutta jotenkin tämä kakkososa osasi tarjota katsojalle enemmän. Naurattivathan esimerkiksi Po VS portaat -jutut moniakin tyyppejä teatterissa, eikä huumori jäänyt missään vaiheessa vähille. Toimintaakin oli siihen perinteiseen Kung Fu Panda -tyyliin juuri sopivasti, eikä hyvää kaavaa oltu rikottu lisäämällä mausteeksi jotain, joka ei olisi pysynyt lainkaan uskollisena ensimmäisen elokuvan tyylille.
Mutta sitten se juttu, joka todella herätti yllättyneisyydensekaisia tunteita; tämä elokuva osasi raapaista myös pintaa syvemmältä. Po’n sopivan sekaisin olevat perhesuhteet takaavat sen, että jotain herkkääkin on ympätty mukaan. Kyllä myönnän, että herkkänä ihmisenä en voinut estää kyyneleiden kohoamista silmiin – luojan kiitos 3D-lasit turvasivat jonkin verran, eikä kukaan huomannut, jos vaikka joku toinenkin olisi valinnut herkistelylinjan.
3D toimii tässä pätkässä suhteellisen hyvin. Yleensä 3D saa kaiken näyttämään ikävällä tavalla lasten halvalta muovailuvahalta, mutta ei tässä leffassa. Kaikenlaiset kolmiulotteiset temput olivat myös sopivan hillittyjä, eikä katsojan tarvinnut koko aikaa pelätä, milloin seuraava esine lentää suoraan naamataulua päin.
Hahmojen roolit valkokankaalla oli suunniteltu hyvin; päähahmot ovat aina päähahmoja, eikä sivuhahmoille anneta samanlaista mahdollisuutta esitellä taitojaan. Po pysyy edelleen leffan luonnollisena sankarinaurattajana, ja loput hahmot jäävätkin sitten hänen varjoonsa. Silti jokaisella hahmolla on oma tietty tähtihetkensä.
Kung Fu Panda 2 yllätti minut positiivisesti. Mukaan oli tungettu jotain, joka vei katsojan hetkeksi pois armottoman tappelun maailmasta – ja se muuten toimi älyttömän hyvin. Elokuvan meininki on kuitenkin jälleen tajutonta. Koko leffahan on kokonaisuudessaan tajuton. Siitä voikin sanoa: Aivan tajutonta – hyvällä tavalla. Harvoin sanon elokuvaa sellaiseksi. No, Kung Fu Panda 2 on yksi niistä harvoista, joille voin myöntää tuon lausahduksen. Ottakoot ohjaaja Jennifer Yuh sen sitten kohteliaisuutena, tai ei. Miltei loistavaa työtä.
