John Boorman, Irlannin Kubrick, on kertoman mukaan ollut nuoruudessaan erittäin liikkuvainen ja luonnonläheinen miesoletettu. Hyvin kuvaavaa onkin, kuinka ohjaajalle niin henkilökohtaisella tasolla synkronoivan Syvän joen kuvauksissa Boorman konsultoi aktiivisesti näyttelijöitään erämaataidoissa ja tarjoutui jopa suorittamaan näiden vaativat stuntit tarvittaessa itse ja ilman apuvälineitä. Kekkonen ei ehkä osaa hiihtää, kalastaa ja soittaa rock’n’rollia, mutta olen täysin varma, että smaragdisaaren kasvatilta onnistui hedelmällisimmällä luomiskaudellaan nämä ja paljon enemmänkin: savupirtin poika ja Neuvostoliiton takuumies Hakaniemessä ei ainakaan taatusti olisi kyennyt ohjaamaan Boormanin filmografian kaltaista timanttisten klassikoiden sarjaa. Mestarimme Boorman vie siis henkisellä ja fyysisellä saralla voiton jopa kansallisesta korkeushyppyikonistamme.
James Dickeyn romaaniin perustuva Syvä joki on tarina Amerikan Yhdysvaltojen katoavaa etelää ja sen luontoa valloittamaan lähtevistä seikkailijoista. Alun perin miehekkäiden miesten rooleihin kaavailtiin naisväen palvomia huipputason testosteronia tihkuvia äijiä aina Marlon Brandosta Jack Nicholsoniin, mutta suurten tähtien kieltäydyttyä rooleista Boorman päätti tyytyä varsin tavanomaisilta vaikuttaviin, tuolloin vähemmän tunnettuihin kasvoihin: seurauksena metsästysjousta karvaisilla käsillään lihakset pullistuen jännittävän Burt Reynoldsin gigolomaisen huippukarismaattinen persoona erottuukin musteläikän tavoin John Voightin, Ned Beattyn, Ronny Coxin ja muiden maskuliiniselta energialtaan hillitympien näyttelijöiden läsnäolon rinnalla. Syvän joen sivistyneestä maailmasta eristettyyn seikkailutrilleriin Reynoldsin irtonaiselta tuntuva machokarisma sopii kuin hymy Mona Lisalle. No homo.
Miesjoukon telttareissu kuvitteellisen joen varrella saa kuitenkin käänteen, kun paikalle ilmaantuu kuin tyhjästä paikallisia punaniskajuntteja. Boormanin teoksen ehkä pahamaineisimman kohtauksen jokainen jo tietääkin, mutta sanottakoon erikseen ilman yksityiskohtia, että toista yhtä tarkoituksellisen irvokasta, ahdistavaa ja häiritsevää raiskausta sian ulinaa muistuttavine taustaäänineen tuskin tullaan vähään aikaan elokuvissa näkemään tai kuulemaan. Punaniskoista hampaaton, hiljattain kuollut 85-vuotiaana Herbert Coward, oli tiettävästi Burt Reynoldsin löytö. Coward on eräässä myöhemmin antamassaan haastattelussa kertonut olleensa Syvän joen kuvausten aikaan lähes täysin luku- ja kirjoitustaidoton sekä joutuneensa opettelemaan dialoginsa kuuntelemalla. Näyttelijää miehestä ei koskaan tullut tämänkään jälkeen, mutta pelkästään Cowardin ikonisen groteski ulkonäkö on innoittanut valtavat määrät myöhempiä punaniskoja elokuvissa, televisiosarjoissa ja jopa yhdessä Primuksen musiikkivideossa.
Syvän joen kuvaukset eivät muutenkaan olleet sieltä helpoimmasta päästä. Boorman oli jatkuvasti sotajalalla pienen cameon sheriffinä tekevän Dickeyn sekä tuotantoportaan sikarimiesten kanssa: ensimmäinen ei ollut aina kovinkaan tyytyväinen alkuperäislähteestä otettuihin taiteellisiin vapauksiin, jälkimmäiset sabotoivat erämaaseikkailua ja vaaransivat näyttelijöiden hengen ja terveyden säästämällä niinkin turhiksi katsotuista osa-alueista kuin vakuutukset, stunt-näyttelijät sekä ylipäänsä kaikenlaiset suojavarusteet ja vaijerit. Loppujen lopuksi näyttelijät joutuivat kiipeämään vuorenseinämää pitkin sekä laskemaan villiä koskea ja läpi vesiputousten valtavalla riskillä. Burt Reynolds putosi eräässä kohdassa kanootista ja löi päänsä kiveen. Reynolds itse muisteli eräässä haastattelussa heränneensä useita päiviä myöhemmin sairaalasta, jossa tämä paranteli murtuneita luitaan sekä päävammaansa. Tietty tahaton realismi ja aito vaaran tuntu asettavatkin Boormanin armotta hermoja raastavalle jännärille valtavat panokset ja saavat kylmän hien valumaan selkärankaa pitkin.
Ehkä koko elokuvan hulluin kohtaus ei kuitenkaan sisällä sen enempää seksuaalista väkivaltaa, irvistämään pistäviä stereotyyppejä tai paidan alta pullistelevia karvapeitteisiä lihaksiakaan (no homo) – ainoastaan vihreän joen rannalle kivuliaaseen asentoon vääntyneen Ronny Coxin ”ruumiin”. Pelkästään tätä yhtä ainutta lyhyttä kohtausta varten Coxin olkapää väännettiin tarkoituksella sijoiltaan. Miettikääpä sitä. Boorman antoikin kuvata elokuvansa poikkeuksellisesti kronologisessa järjestyksessä; Burt Reynolds arveli ohjaajan ratkaisun johtuneen vaativan produktion valtavista riskeistä: jos joku näyttelijöistä olisi sattunut loukkaantumaan tai kuolemaan, olisi kuvaukset silti pystytty viemään kunnialla loppuun asti. Syvän joen kulissientakaisen pelin tuntien Reynoldsin arvio saattaa hyvinkin pitää paikkansa. Valtavirran Hollywood-näyttelijöitä on harvoin käsitelty yhtä välinpitämättömästi edes mykän elokuvan aikaan!
Syvä joki oli yksi julkaisuvuotensa suurista menestyjistä ja kulttuuritapauksista: John Boormanin sekä tämän näyttelijöiden rautaista otetta kehuttiin maasta taivaisiin, eivätkä Syvän joen Vietnam-viittauksetkaan jääneet useimmilta huomaamatta. Sittemmin Syvästä joesta on muodostunut omanlaisensa ikoninen klassikko, jota on jäljitelty ja parodioitu sen miljoona kertaa kaikissa mahdollisissa inhimillisen ilmaisun muodoissa eksploitaatioleffoista monenkirjaviin taide-elokuviin sekä musiikkivideoista videopeleihin. Oscar- ja Golden Globe -ehdokkuuksia Boormanin selviytymisjännäri keräsi kuin Kekkonen nootteja, mutta voitti ani harvoin, samana vuonna ilmestyneen Francis Ford Coppolan Kummisedän tyhjentäessä palkintopajatsot omaan pussiinsa. Kummallista kyllä, Syvän joen antama painajaismainen kuva syvän etelän luonnosta ja sen karmaisevista asukkaista on jo vuosikymmenten ajan auttanut tuottamaan jättimäiset summat pätäkkää kuvauskohteena toimineen Georgian osavaltion turistibisneksille.
Ei tähän eläin pysty – sikakaan.
