Kaksi palkkamurhaajaa siisteissä puvuissaan ja aurinkolasit naamalla käyvät listimässä miehen sopimuksen mukaisesti, ja hetkeä myöhemmin ukot jo kinastelevat ravintolassa siitä, kumpi tilatun pihvin lopulta syökään. Tarantinoako? No ei, vaan kovaksikeitetyn rikoselokuvan ja pulp-filmien edelläkävijän, Don Siegelin halpaa, mutta äärimmäisen tyylikästä tuotantoa 1960-luvulta. Tuplaviskien ja pihvien välissä Lee Marvinin esittämä vanhempi tappaja ei voi olla miettimättä, että keikka sujui jopa liian helposti, ja niinpä tämä viimeisen päälle viileä kaksikko päättää tapojensa vastaisesti hieman tutkia taustoja. Kuten arvella saattaa, alta paljastuu miljoona dollaria, ammattigangstereita ja hei, kaiken takana on nainen…
Takaumin kerrottu rikosvyyhti (ding ding ding Pulp Fiction taas) sisältää hetkiä, jotka toimivat kuin junan vessa ja hetkiä, jotka olisi voitu ohittaa paljon nopeammin. Cassavetesin ja Dickinsonin romurallimaista rakkaussuhdetta on yritetty syventää, mutta valitettavasti homma näyttää lähinnä alleviivaamiselta. Eikä asiaa auta se, että Dickinson on pahimmillaan äärimmäisen ärsyttävä muija. Silti, suurimmaksi osaksi leffa rullaa erittäin varmaotteisesti ja viihdyttävästi. Presidentti Reagan on rosvopomon roolissaan kiitettävän jäyhä ja vakuuttava, mutta todelliset pisteet vetää, tietysti, pääosassa paistatteleva palkkamurhaajakaksikko.
Marvin omistaa jokaisen kohtauksen, jossa vain vilahtaakin ruudulla, ja on tälläkin kertaa niin jäätävän cool, mutta räjähdysherkkä ja pahalle päälle sattuessaan pelottavan ilkeä sekä armoton, että huhhuh. Kovanaamanäyttelijöiden ykköskastia. Tällainen kaverihan helposti jättää varjoonsa kenet tahansa, mutta tällä kertaa on pakko myöntää, että tuntemattomampi Clu Gulager saa kyllä hymyn katsojan huulille useampaan otteeseen puolipsykopaattisena, mutta Marvinin hillitsemänä ”oppipoikana”. Mahtavaa.
Vasta seitsemän vuotta myöhemmin Don Siegel osui kultasuoneen Likaisella Harryllaan, mutta kiitettävää työtä mies on tehnyt Tappajienkin kanssa. Hemingwayn romaaniin pohjaava käsikirjoitus töksähtää muutamassa kohdassa, mutta Siegel on rautaisella ammattitaidollaan tasoittanut suvantokohtia ja ylittää ne mahdollisimman kivuttomasti, ja pisteitä nostaa puolikkaalla ohjaajalleen tyypillinen, elokuvan kyyniseen yleisilmeeseen täydellisesti istuva, armoton lopetus. Ei tuumaakaan periksi, ja hyvä niin. Kuten Tommy Tabermann ja Seppo Hyrkäs aikanaan kirjoittivat, ”tosimies on aito idealisti, ja siksi hän uskoo vain rahaan.” ;D
