Reservoir Dogs ja Pulp Fiction, Tarantinon ensimmäiset ohjaustyöt, ovat selvästikkin sukulaiselokuvia toisilleen. Tarantinon kolmas ohjaustyö Jackie Brown saattaa antaa vaikutelman että poikkeaa aiempien duunien sarjasta hienovaraisemman kerronnan ansiosta. Elmore Leonardin romaaniin perustuva elokuva on ihmiskohtaloiden ja hassujen sattumien varaan rakentuva perusrikostarina.
Lentoemäntä Jackie Brown toimii rahapesuketjun muulina mutta kärähtää. No sen jälkeen onkin oikeastaan aika napata isommat roistot kiinni. Jackie Brown saa tehtäväkseen toimia syöttinä. Mukaan vielä sotkeutuu pikkurikollisten epämääräinen joukkio niin yhtäkkiä syöttinä toimiva viimeinen rahakuljetuserä tuntuu kiinnostavan kaikkia.
Se, missä Tarantinon käsikirjoituksissa ja ohjaustöissä väkivallan pyrskähtelevä esiin tulo oli yksi päätekijöistä, on Jackie Brownissa jätetty minimiin. Ihmishahmot saavat entistäkin enemmän tilaa ja etenkin päähahmon ympärille saadaan erittäin onnistunut lopputulos. Tarantino tyylinsä mukaan suosii vanhoja suosikkinäyttelijöitään vuosien takaa. Tällä kertaa osansa saavat erityisesti Pam Grier Jackie Brownina ja Robert Foster. Samuel L. Jackson on sitä samaa mutta hyvässä vedossa, läppä tulee kuin apteekin hyllyltä. mutta jossain määrin tulee fiilis että ihan kuin hemmon pitäisi pidätellä.
De Niro yllättää täysin maneerittomalla esityksellään edukseen. Nyt ei mesota, kovistella ja irvistellä ollenkaan. Itseasiassa tyhmemmänpuoleinen pikkurikollinen joka vain sotkeutuu jotenkin huonoihin kuvioihin on loisto veto. Lisäksi pitää mainita muuten suht ällöttävän Michael Keatonin rooli hössöttävänä poliisina. Rooli on muuten tismalleen sama henkilö johon törmätään myös Leonardin kirjaan perustuvassa filmatisoinnissa Mieletön Juttu, jonka ohjasi Soderberg. Tässä roolissa miestä voi jopa katsoa.
Viimeisen päälle hiottu lopputulos näkyy jälleen tyylissä ja musiikissa. Biisit ”Street Life” ja Bobby Womackin ”Across 110th Street” istuvat leffan henkeen kuin naula päähän. Aistittavissa on selvää kunnioitusta 70-luvun blaxploitation -elokuville, joissa mustat starailivat ”black is beautiful” -tyyliin.
Yllättäen katsoja huomaakin että kyseessähän on loppujen lopuksi ihan tyylipuhdas Tarantino -leffa. Tosin kuten jo aiemmin tuli todettua se ei vaan tahdo aueta välttämättä jos odottaa samaa kuin aiemmista ohjaustöistä. Samoin kävi myös tälle katsojalle. Vasta toinen katsomiskerta säväytti. Ainut mikä hieman verottaa täydellistä pakettia on kuitenkin leffan selvä ylipituus. Pienellä tiivistyksellä olisi mielestäni onnistuttu nappiin. Jackie Brown on loistava elokuva, jonka tyylisiä tehdään harvoin nykypäivänä.
