Richard Donner sai melko laadukkaan näyttelijäjoukon mukaan Superman-projektiinsa. Christopher Reeve päätyi heiluttemaan Teräsmiehen viittaa, Gene Hackman virnuilemaan Luthorin Lexinä ja itse Marlon Brandokin piipahti ruudussa sen verran, että sai kerättyä oivan pinon rahaa taskuunsa.
Superman on näin 26 vuotta liian myöhään katsottuna paikoin aika tuskastuttavaa katsottavaa. Aikansa superkalliit efektit ovat hyperlinkkisukupolvelle vain naurun asia, ja venytetty sankarieepos lähinnä väsyttää. Silti joukossa on komea kasa loistavia osasummia, ja joillekin tietty 1970-luvun sci-fi-fiilinki on pelkkää bonusta.
Supersankaritarinana tämä ei häviä yhtään nykyisille Spidermaneille ja Hulkeille. Joskin Gen Hackmanin Lex Luthor on kertakaikkisen kurjasti kasattu. Eipä paljoa kurjempaa pahista leffaan olisi voinut taikoa. Onneksi Reeve hoitaa sankarin osansa tyylillä ja kanniskelee Lois Lanena ongelmiin joutuvaa Margot Kidderia ja helikoptereita oikein urakalla. Hienoa nähdä, että mukana vilahtaa myös Terence ”The Collector” Stamp.
Dialogiosasto on leffan heikoin lenkki. Ajan syömät hohtavat valoefektitkin ovat täydellisiä pökkelön jutustelun joukossa. Hyvänä esimerkkinä käy kahden jeparin konversaatio heidän jahdatessaan Luthoria. Seuraava tekstinpätkä ei todellakaan ole se alkuperäinen, vaan huomattavasti kärjistetty, mutta eipä se alkuperäinen kuulosta yhtään paremmalta:
– Hei mitäs jos toi jäbä johtais meidät sen pahiksen luo?
– Joo, mä seuraan sitä.
– Ole varovainen, jokuhan voi vaikka törkätä sut junan alle.
– Tietenkin (ja sitten leppoisaa naurua ennen kuin kuolo korjaa onnettoman sivuhenkilön)
Tällainen Supermanin kaltainen efektitarina vuosien takaa on katsottava mieluusti ilman pipoa, sillä tiukkapipoinen sille ei saa liiaksi olla. Myös rillit on katsoessa hyvä heittää huitsin nevadaan ja kiskoa ylitiukat trikoot ylle. Sitten voikin hyvällä omatunnolla sanoa samaistuneensa itse Supermaniin. Legendaarista.
