Oli vuosi 1993, kun Arsi näki Jurassic Parkin ensimmäistä kertaa. Aikansa merkkiteos iski tuolloin vielä nuoren vekaran tajuntaan aivan täysillä, ja viikkokaudet vanhemmat taisivat joutua kuuntelemaan juttuja dinoista. Viittä tähteä ei olisi epäröity silloin hetkeäkään.
Nyt 11 vuotta myöhemmin tekniikka on kehittynyt räjähdysmäisesti, ja nykytekniikalla JP:n kaltaista tehosteviidakkoa väännetään puolihuolimattomastikin. Sitä tosiasiaa ei kuitenkaan käy kiistäminen, että Jurassic Parkin tekniikkaryhmän työ jää elokuvahistoriaan sen yhtenä merkkipaaluna. Samaan meriittiin päässee myös Crichtonin alkuperäisteos. Eikä monista pikku mielistä toivottavasti ikinä unhoitu hetki, jolloin Brachiosaurus ylväästi astelee tutkimusryhmän edessä, ja John Williamsin täydellisyyttä hipova musiikki täyttää ruudun. Kertakaikkisen kaunista, vaikka aika kuinka kohtausta raastaisikin.
Jurassic Parkilla on kaikki edellytykset viiteen tähteen, mutta siihen se ei muutamista ärsyttävistä pienistä seikoista johtuen pääse. John Williamsin unohtumattoman tunnusmusiikin, valtaisan seikkailuhengen, ja lähdeteoksen kauneuden vastapainona kummittelee pikku seikkoja, jotka olisi voinut säästää johonkin lasten E.T.-hetkeen. Supermulkvisti John Hammondin muuntuminen joulupukin näköiseksi joka lapsen unelmasedäksi ei tunnu hyvältä. Varsinkin kun alkuperäisteoksessa ärsyttävän Hammondin tuho on parhaita hetkiä. Gennaron muuttuminen menestysleffan pakolliseksi naurettavaksi pelleksi (miksi joka leffaan pitää änkeä aina se ressukka mukaan?) tai riistanvartija Robert Muldoonin pieni rooli eivät nekään ole käsikirjoituksen vahvimpia puolia. Mutta niihin on turha takertua, koska ykkösosa on vielä todellinen klassikko, toisin kuin jatko-osat.
Edellä mainitun lisäksi leffa kaipaisi enemmän tieteisseikkailuasennetta. Okei, kukapa ei tahtoisi maksimoida lasten mukanaan tuomaa taloudellista hyötyä, mutta hieman koko perheen ihana seikkailu-asenteella mennään välillä, eikä se voi olla näkymättä kokonaisuudessa. Vähemmän vitsejä ja vaikka enemmän pituuttakin. Tällä asenteella mukaan olisi saatu pari hienoa käännettä ja syvyyttä henkilöhahmoihin. Mutta loistavaa näinkin. Mieluusti tätä katsoo yksinkertaisena seikkailuna ilman syvyyttäkin. 4.5 pojoa viihdyttävyydelle, velociraptoreille ja kaiuttimista pauhaavalle dinojylinälle.
