Selma (Björk) työskentelee tehtaassa. Hän säästää rahaa poikansa (Joel Grey) leikkausta varten. Hänen vuokraisäntänsä on hillitty Bill (David Morse) ja kiltti Jeff (Peter Stormare) yrittää päästä lähemmäs häntä. Kathy (Catherine Deneuve) auttaa Selmaa peittelemään edistyvää sokeuttaan.
Lars Von Trierin ohjaama ja käsikirjoittama ja Von Trierin itsensä osittain kehittämää dogma95-normia noudattava elokuva rikkoo omaa teknistä dogmiaan lisätäkseen äärirankkaan tragediaansa fantastisia, mielikuvituksellisia musikaalijaksoja. Kokonaisuus on äärimmäisen realistinen ja äärimmäisen murheellinen tarina ylpeydestä.
Paitsi musiikista Björk vastaa myös pääroolista ja vaikka ohjaaja-Trierin kanssa oli kiistaa ei suoritusta voi moittia. Kyseessä on puhtaasti voimakas nainen jonka suurin synti on ylpeydessä joka estää Selmaa myöntämästä sokeuttaan edes silloin kun se alkaa olla ilmiselvää kaikille hänen ympäristössään. Lyhyesti sanoen islantilaispoppari rikkoo lähtöryhmänsä sääntöjä tekemällä uskomattoman vakuuttavaa työtä.
Catherine Deneuve, veteraani ja loistava näyttelijä ei petä ja antaa vankan karismapohjan Selman voimakkaana ystävänä, jolla ei ole ylpeyttä neuvoa ystäväänsä hakemaan apua tai kohtaamaan ongelmansa.
David Morse, sympaattisten ja/tai monimutkaisten sivuroolien erikoismies toimittaa roolinsa erinomaisella taidolla. Vaikka Bill tekee erityisen epämiellyttäviä tekoja niille rakennetaan selkeä, psykologinen lähtökohta ja taas on ylpeys kirjaimellisesti kuolemansyntinä. Morsen roistomaisia tekoja tekevän epätoivoisen miehen vastapainona roistomaisten ja mutkattomien sivuroolien erikoismies Peter Stormare on mitä lempeimmässä roolissa. Jeff on suorastaan pyhimysmäisen hyvä ihminen Selmaa kohtaan ja pysyy sellaisena koko elokuvan pituuden ajan.
Tarinan ollessa äärimmäisen tehokasta draamaa traagisuudessaan on siinä silti muutamia heikkouksia. Pituutta olisi hieman voitu typistää loppupuolella kohtauksien muuttuessa hieman jähmeiksi ja tapahtumaköyhiksi. Nämä pienet, mutta todelliset heikkoudet estävät kokonaisuutta olemasta täydellinen tragedia. Lopputulos on silti loistava. Tarina ei tee kompromisseja, roolit ovat täydellisesti toteutettuja ja musiikkikin on hyvää. Videokuvan hienoinen tunkkaisuus ja vaappuneisuus lisää autenttisuuden vaikutelman äärimmäiseksi. Nenäliinojen varaaminen on äärimmäisen suositeltavaa.
