Puolen vuoden odotus vihdoin loppui kun Quentin Tarantinon jo kulttimaineen ansainneen leffan ”Kill Bill Vol. 1” jälkimmäinen puolisko saapui tänne Suomenkin teattereihin. Odotus ei ollut turhaa, sillä Vol. 2 on aivan yhtä loistava kuin edeltäjänsäkin, meininki on tosin muuttunut aika lailla rauhallisemmaksi.
Leffan alussa on pienimuotoinen tilanteen tasalle-tuonti niille paroille, jotka eivät ensimmäistä osaa tajunneet katsoa ennen kakkosta. Tämän lyhyen muistinvirkistyksen jälkeen elokuva alkaa tarinan osalta ja siirrytään kuudenteen kappaleeseen, nimeltään ”The Massacre at Two Pines”. Nyt puidaan läpi mitä tapahtui tuona päivänä, mistä koko verinen kostoretki sai alkunsa. Yllätys yllätys, Tarantino jälleen kerran liikkuu ajassa edestakaisin niin paljon kuin sielu sietää, paljastaen katsojille juuri sen verran kun heidän tarvitsee sillä hetkellä tietää. Ja kuten jo aikaisemmin on todettu, homma toimii kuin kellopeli.
Kuten tuli aikaisemmin todettua, kakkos-osa on ”hieman” kevympi kuin ykkönen. Mitään suuremmanluokan verenkylväystä tyyliin ”Showdown at The House Of Blue Leaves” ei tässä nähdä. Hieman yllätyksenä (muttei negatiivisena) tuli että leffa on rankasti puhepainotteinen. Sen sijaan että saisimme katsoa kuinka groteskisti morsian pistää vastustajansa kylmiksi, saammekin katsoa miksi hän ylipäätäänsä niin tekee. Toiminnan osalta elokuvat ovat aika kaukana toisistaan, että nyt tarkemmin ajateltuna oli siunaus että leffa katkaistiin kylmästi kahtia. Olisi vaikea kuvitella miten nämä puolikkaat olisi voitu esittää yhtenä pötkönä ilman raskasta ilmapiirin vaihtelua. Ei sen puoleen etteikö kakkosessa tappelemaan päästäisi, verta ei nyt vain nähdä iloisina suihkulähteinä.
Kill Bill Vol. 2 on kyllä 100% pure Tarantino, se paistaa hyvin pitkälti joka kohdasta läpi. Väriskaalat ja kameratyöskentely ovat mainiota, musiikeista nyt puhumattakaan. Dialogi on hyvää, vaikkei nyt Pulpin värikkääseen tasoon päästäkkään. Puheissa pysytään tiukasti asiayhteydessä juonen kanssa, tässä nyt kuitenkin on kerrottavana kiinteä tarina rakkaudesta ja kostosta.
Ei tämmöiseen tunteelliseen leffaan mitkään Euroopan hampurilais-jutut olisi sopineetkaan. Näyttelijätkin hoitivat hommansa kunnialla poikkeuksetta. Uma on säteilevä itsensä, mutta tällä kertaa ei silmissä pilkota ympärivuorokautinen raivo koska menneissä päivissä käydään ahkerasti, ja silloin ei vielä ollut yksinkertaisesti syytä päästä kaikkia entisiä rikostovereita päiviltä. David Carradine on ilmiömäinen, jokseenkin herran roolihahmo Bill on huomattavasti mukavempi hemmo kuin ehkä Voluumi ykkösen perusteella saattaisi päätellä. Michael Madsenin suoritus on kerrassaan mainio ex-ammattitappajana joka on vajonnut syvälle, muttei sentään pohjaan asti. Chia Hui Liu on tiukka Kungfu-mestari Pai Mei, jonka jatkuva parran-hiplaus irrotti leffasta parhaat naurut. Samuel L. Jacksonkin nähtiin pikkuruisessa haamu-roolissa, jota itse en edes tajunnut ennen lopputekstejä.
Ensimmäisen osan katsominen ennen tätä on suositeltavaa, muttei sentään elinehto. Listassa on jäljellä kolme nimeä yliviivattavaksi, kannattaa ihmeessä katsoa saako morsian ristiretkensä päätökseen. Loistava leffa, viiden tähden kamaa ehdottomasti.
nimimerkki: whait
