Vuonna 1961 ilmestynyt West Side Story on Jerome Robbinsin ja Robert Wisen ohjaama draamamusikaali, jossa kuuluisa Romeo & Julia -tarina tuodaan latinokortteleihin, jossa jengit ottavat yhteen rajusti… tanssimalla? Lisäksi leffa on voittanut 10 Oscar-palkintoa, joista yksi esimerkkinä oli Parhaasta elokuvasta. Vaikka jonkinlainen sivistävä leffa kyseessä on, itse en innostunut tätä katsomaan, kunnes sain kuulla Spielbergin ohjaavan tästä uudelleenfilmatisoinnin. Ja jos yksi kaikkien aikojen suurimmista ohjaajista aikoo tehdä klassikkoasemaan nousseesta musikaalista remaken, olin varma, että tulen katsomaan alkuperäisen version ennemmin tai myöhemmin. Miksi sitten olisin katselua lähtenyt pitkittämään ja eräänä päivänä se sattui lähtemään mukaani läheisestä kirjastosta. Vaikka yleisesti leffan maine on positiivinen, musikaalit eivät kuulu suosikkigenreihini, ja niinhän se vain meni, että pettymykseksi jäi.
New Yorkin kaduilla kaksi jengiä taistelevat vallasta. Jets vs. Sharks! Jetsien pomo Riff suostuttelee nuorisojengin entisen jäsenen Tonyn takaisin joukkoon ja myöhemmin jengit kokoontuvat tanssiaisissa. Vastustajien pomon Bernardon sisko saapuu myös tanssiaisiin. Tonylla ja Bernardon siskolla Marialla syttyy romanssi, joka laittaa jengien väliset suhteet uuteen uskoon. Riidat voidaan selvittää vain yhdellä tavalla ja tällä kertaa se tapa ei ole pelkkää tanssimista.
Kukaan näyttelijöistä ei tee erityisen hyvää työtä. Vahvimmat lenkit ovat selvästi Russ Tamblyn ja George Chakiris, jotka esittävät kummatkin omien nuorisojengiensä pomoja. Rakastavaisia esittävät Richard Beymer ja Natalie Wood tuntuvat liian imeliltä hahmoilta, joista vain ensimmäiseksi mainitsemani mokaa hieman näyttelyssään. Muut hahmot tuntuvat aikalailla pahvisilta, mutta taustalla hyvin pyöriviltä.
Pituus on omaan makuuni liian pitkä. Ei sen takia, että musikaali ei saisi olla näin pitkä, sillä Viulunsoittaja katolla on vielä pidempi ja on myös parempi. Omaan mieleeni ei jäänyt yhtään laulua, joka kertoo niiden pienimuotoisesta onttoudesta. Laulut kuitenkin sopivat yleiseen ilmeeseen ja piristivät tunnelmaa sopivalla tavalla. ”America” ja ”Maria” jäivät ainoina erityisesti mieleen ja muut jäivät hieman ulos pääkopastani. Visuaalisuus pelastaa leffan, sillä lavastus on hyvin näytelmän oloista, mutta juuri sen takia toimivaa, sillä näytelmää muistuttava leffahan tämä on. Alku on kuvattu ja ohjattu hienosti. Ilman puhetta ja eleiden varassa. Alussa kaikki vaikuttaa suurimmaksi osaksi mielenkiintoiselta ja jengien väliset riidat ja kiistat on toteutettu loistavasti. Myös niiden turhuutta käsitellään onnistuneesti. Tähän teemaan hahmojen suhteet tuntuvat aivan liian imeliltä ja satumaisilta, sanoisinko jopa päälle liimatuilta. Tämä onkin juuri se juttu, joka tuhoaa osittain hyvän tarinankertomisen.
Vaikka moni asia on tehty ennenvanhaan elokuvissa paremmin, West Side Story on musikaalina vasta harjoittelua koko genrelle. 60-luvun alussa oltiin selvästi vielä liian näytelmän muotoisten musikaalielokuvien parissa, joka on osittain harmi, sillä elokuvalla on myös toimivia elementtejä. 10 Oscaria on selvää yliarvostusta ja tällä hetkellä IMDB:n 7.6 arvosana on omasta mielestäni liikaa. Yliarvostettu, mutta ei aivan toivoton tapaus.
