Pixarilta on tullut uusi elokuva. Sen vähän perusteella, mitä etukäteen oli korviin kantautunut, olisi kyseessä omalaatuisinta ja kunnianhimoisinta Pixaria vähään aikaan. Hurraa! Parin puoliturhan jatko-osan ja lähinnä visuaalisesti säväyttäneen Urhean jälkeen nälkä on kova. Mutta Ihmeperheestä lähtien jokaisen Pixar-leffan teatterissa nähneelle tosifanille pelkkä huipputasolle palaaminen ei riitä. Kysymys kuuluukin: onnistuuko Pixar ylittämään itsensä ja tekemään omaehtoisen ja oikeasti erilaisen elokuvan?
Inside Out kertoo tarinan Rileysta, Minnesotalaisesta 11-vuotiaasta tytöstä, joka joutuu muuttamaan yllättäen San Franciscoon. Muutto, uusi koulu ja uudet ympyrät aiheuttavat tytön tunne-elämässä mylleryksiä. Näissä esipuberteettisissa myräköissä tuskin olisi mitään mielenkiintoista, ellei niitä koettaisi myös itsenäisinä hahmoina seikkailevien perustunteiden näkökulmasta. Toinen elokuvan tarina siis kertoo, kuinka Ilo, Suru, Kiukku, Pelko ja Inho ohjaavat Rileyn tunteita säätelemällä kontrollipaneelia tämän pään sisällä.
Kässäri on Pixarin paras. Ensimmäistä kertaa lafkan historiassa uskallan käyttää sen leffan yhteydessä varauksetta sanaa nerokas. Päänsisäinen maailma on luotu hauskasti siten, että lastenkin on helppo paitsi nauttia, niin myös ymmärtää sitä. Seikkailut abstraktissa ajattelussa ja alitajunnassa ovat juuri sellaista räväkkää irroittelua, mitä Pixarilta voi aina odottaa näkevänsä. Kaikenlaiset yksittäiset vitsit ja nokkelat huomiot tuntuvat terävemmiltä kuin koskaan ennen.
Herkullisista asetelmista ja ideoista huolimatta kuitenkin näyttää siltä, että Disneyn paine estää Pixaria päästämästä kaikkia luovuuden kukkia valloilleen. Kun kohdeyleisönä on lapset, on nykytrendin mukaan pakko saada tarinaan mukaan vauhtia, vaarallisia tilanteita ja tietysti ihmisinä – tai tässä tapauksena myös tunnesubjekteina – kasvamista. Valitettavasti siis peräänkuuluttamani omaehtoisuus ja erilaisuus eivät täysin toteudu, vaan välillä Inside Outin ratkaisut ovat harmittavan tuttuja ja turvallisia.
Mutta. Inside Outin asetelma on niin ainutlaatuinen, että kliseet ja muu sinänsä tarinaa tukematon poukkoilu eivät ole niin päälleliimattuja kuin yleensä. Tämä johtuu Rileyn ja tämän Tunteiden mielenkiintoisesta deterministisestä suhteesta. Kaikki, mitä Riley tekee, johtuu hänen tunteidensa vaikutuksesta. Toisaalta kaikki mitä tunteet tekevät riippuu Rileyn tekemisistä. Tästä seuraa tietty väistämättömyys jolloin pään sisällä tapahtuvat hurjat seikkailut ovatkin täysin seurausta Rileyn luonnollisesta kasvamisesta ja reagoinnista uusiin asioihin. Myös Tunteiden kasvu ja se ”elämästä oppiminen” onkin itse asiassa Rileyn tunneälyn kehittymistä.
En voi olla ajattelematta, että tämä tavallaan deterministinen asetelma on sisältä kumpuava kommentti tai kritiikki Disneyä kohtaan. Ikään kuin ne tietyt kliseet olisivat Disneyn toimesta yhtä ennaltamäärättyjä tapahtumaan kuin Rileyn toiminta Tunteiden toimesta tai toisinpäin. Pixar on luonut niin nokkelan tarinan, että se tavallaan nousee heikkouksiensa yläpuolelle tiedostamalla ne samalla alleviivaten niiden väistämättömyyttä. Näenkin jopa koko elokuvan vertauskuvana Pixarin ja Disneyn suhteesta.
Myönnän ajatteluni lähtevän siitä oletuksesta, että Pixarin kunnianhimo on niin suuri, että sen oma tavoite on luoda hyvä elokuva ilman että sen tarvitsee erityisesti olla suunnattu lapsille. Tässä funktiossa Disney on se rahaa ajatteleva ja taiteellisia rajoitteita tekevä osapuoli. Niin loistavista ideoista kun mitä Pixar vuodesta toiseen esittää olisi mahdollista luoda kutkuttava kokoillanelokuva, ei vain kavalkadia yksittäisiä oivalluksia, jotka on sitten liitetty siihen lastenelokuvamuottiin. Inside Out päättyy Rileyn murrosiän kynnykselle. Voisiko tämän tulkita siten että voidaan olettaa myös elokuvallisen murroksen ja irtioton ”vanhemmista” olevan edessä?
