Pierre Boullen vuonna 1963 ilmestynyt romaani oli nimeltään Planet of the Apes. Kirja sai suosiota ympärilleen ja viiden vuoden kuluttua saapui teattereihin elokuva Apinoiden planeetasta. Leffa menestyi ja yhteiskuntakritiikin ja viihdyttävyysarvon takia ihmiset taisivat rakastaa sitä ja se sai nopeasti jatkoa. On aika ottaa selvää lunastaako alkuperäinen Apinoiden planeetta klassikkoasemansa.
Astronautit Taylor, Landon ja Dodge saapuvat maankaltaiselle planeetalle, josta he eivät aluksi löydä elämää. Raketti on rikkoutunut, joten kotiinpääsy on mahdotonta. Lopulta he löytävät kasveja, vettä ja lisää vihreää aluetta. Mielenkiintoisin löytö ovat kuitenkin ihmismäiset hahmot, mutta rauhallisuus loppuu silloin, kun hevosilla ratsastavat sotilasapinat alkavat ammuskella. Taylor vangitaan ja ihmettelee, miten apinat puhuvat englantia. Yksi ongelma on, että Tayloria on ammuttu kaulaan,eikä hän itse voi puhua. Kun Taylor onnistuu esittämään apinoiden mielestä ”ihmisistä poikkeavia taitoja”, muuttuu näiden käsitys hänestä ja alkaa hurja seikkailu läpi apinoiden maailman.
Elokuvan loppu on kieltämättä loistava ja jättää asioita sopivan auki. Loppuratkaisun tietää varmaan jokainen, koska niin usein sitä on tehty parodioita ja löytyypä se vielä julisteestakin. Esimerkiksi Simpsoneissa on nähty vastaavanlainen tapahtuma, mutta hieman humoristisemmalta kannalta. On sinänsä harmi, että katsoessani tätä ensimmäistä kertaa, tiesin loppuratkaisun. Olisi ollut varmasti hienoa kokea yllätyksen tunne.
Apinamaskeeraus on luotu hienosti ja odotin apinoiden näyttävän edes vähän enemmän vanhanaikaisemmille, mutta niiden uskottavuus on säilynyt onnistuneesti tähän päivään asti. Itse kuitenkin pidän eniten vuoden 2017 ilmestyneen War for the Planet of the Apesin uskomattoman aidon näköisistä tietokoneella tehdyistä apinoista. Itse apinoiden vallankumouksen syytä ei alkuperäisesti ole kerrottu, mutta tähän saimme vastauksen vuonna 2011 ilmestyneessä Apinoiden planeetan synnyssä, joka aloitti upean trilogian.
Monet kerrat on vitsailtu ja esitetty teorioita eläinten vallankumouksesta tai paikasta, jossa ihminen ei hallitse. Jos nähtäisiin apina vaatteet päällä lenkkeilyttämässä alastonta ihmistä olisi tilanne hulvaton. Apinoiden planeetta ottaa tästä aiheesta yhteiskuntakriittisen ja vakavan aiheen.
Elokuvan musiikki tekee suuren osan tunnelman luomisesta. Musiikki luo jännitystä ja on yllättävän tärkeä osa elokuvaa. Ilman musiikkia olisi elokuva ollut huomattavasti tylsempi. Ja tämä on jännä juttu, koska musiikkia ei loppujen lopuksi edes käytetä siinä usein. Kuvaus puolestaan on täydellisyyttä hipovaa ja asialla ovat selvästi olleet asiantuntijat. Kuvauspaikkoja on käytetty loistavasti ja kaikki maisemat näyttävät hienoille.
Ben Hurista tuttu Charlton Heston on roolissaan kivikova ja hyvä valinta. Hahmo on itsevarma, eikä anna missään tilanteessa periksi, vaan yrittää aina päästä määränpäähänsä, minkä saavuttamiseksi hän uskaltaa tehdä mitä vaan. Heston tulkitsee hahmoaan juuri kuin ystävänsä ja toivon päästä kotiin menettänyt mies käyttäytyisi.
Apinoista eniten ruutuaikaa omaa Zira, joka miehensä Corneliuksen kanssa on monella tavalla samaistuttava hahmo. Toinen on utelias ja haluaa tietää totuuden, ja toinen taas pelkää maineensa puolesta, eikä halua olla toisten kanssa eri mieltä. Pahiksena nähdään tohtori Zaius, joka paljastuu lopulta hahmoksi, joka vain yrittää suojella kansaltaan salaisuutta. Linda Harrisonin esittämä Linda ei lähes kaikkien muiden apinoiden planeetan ihmisten tapaan puhu mitään ja tuntuu välillä aivan turhalle hahmolle, jonka tarkoitus on vain näyttää kauniille ja olla hiljaa.
1960-luvun alkuperäinen Apinoiden planeetta on yllättävän hyvin aikaa kestänyt sci-fi-elokuvien klassikko, joka kannattaa katsoa jo pelkästään yleissivistyksen takia. Se ottaa kantaa myös tieteeseen ja uskontoon. Elokuva jää eeppisesti ja tarkoitetusti kesken, mikä on suuri osa sen viehätysvoimaa. Suosion myötä jatko-osia oli sitten kuitenkin tehtävä, joista ensimmäinen oli 1970-luvun alussa tehty Paluu apinoiden planeetalle, josta ei sen enempää.
