Huh. Olipa helpotus. Tyylitaju oli palannut Hannibal-trilogiaan. Uhrilampaiden jatko-osassahan mentiin pöpelikköön alkuperäisestä ideasta antaa katsojan kuvitella kauheudet. Irvokkuuden asteelle mennyt esitystapa mm. ihmisaivojen syönnistä haukkasivat palan myös uskottavuudesta. Punaisessa lohikäärmeessä originaali tyylikkyys oli pienin varauksin palannut framille, ja samalla leffa nousee ohi Hannibalista – lähes Uhrilampaiden tasolle.
Thomas Harrisin romaanin tarina ajoittuu aikaan ennen agentti Clarice Sterlingiä. Hannibal Lecter saadaan poseen eka kertaa ja pidätyksen tehnyt Will Graham joutuu myöhemmin turvautumaan Hannibalin apuun murhaaja-analysoinnissa. Kaava on siis sama kuin Uhrilampaissa. Tällä kertaa visto sarjamurhaaja lahtailee kokonaisia perheitä. Vertailuilta aikaisempiin Lecter-juttuihin ei voi välttyä. Punainen lohikäärme on vain alistettava vertailevalle pähkäilylle, koska kolmen leffan tarinat muodostavat kokonaisuuden.
Punaiseen lohikäärmeen henkilökunnaksi oli valittu/saatu houkuteltua näyttelijöitä persoonallisimmasta päästä. Hopkins on itseoikeutettu Hannibal Lecter, mutta siitä eteenpäin miehityksessä on pari ylläriäkin. Erityisesti Emily Watson on yllättävä veto tämänkaltaiseen tuotantoon. Edward Norton Will Grahamina sopii osaansa jossa habituksen pitää olla Hannibalin apetitkatseen alla alistuva. Ralph Fiennes hullupöljän roolissa ei yllä Uhrilampaiden kolleegansa tasolle. Mutta ei esitys floppaakaan.
Punaisesta lohikäärmeestä jäi tuntuma että se kestää useaamman katselukerran. Se on laatufilmin merkki. Ihan niin ahdistavaa tunnelmaa ei saatu aikaan kuin Uhrilampaissa, mutta kampe on ilman muuta paikkansa ansainnut keräilyhyllyssä.
