Guillermo del Toro’s Pinocchio

Ludil

”Pinocchio”-teeman ylläpitämiseksi katsoin myös Guillermo del Toron version, joka on vuoden 2022 filmatisoinneista kiinnostavin. Tässä tykästyin heti siihen, että del Toro on alun alkaenkin lähtenyt muovaamaan aiheesta itsensä näköistä leffaa, jolloin varsinkin elokuvan alkupuoli on vahvaa neljän tähden elokuvafantasiaa hienolla toteutuksella ja huolellisella tunnelmoinnilla. Hieman riivatun näköinen ja riiviön oloinen Pinocchio toimii erinomaisesti jokseenkin Tim Burtonin animaatioiden ja del Toron ”Pan’s Labyrinthin” sekoitukselta näyttävässä maailmassa, jossa elokuvan suurellisuus ja tunne ovat erityisesti alkupuolella läsnä. Elokuva starttaa siis erittäin lupaavasti; ohjaajan selkeän oloisella visiolla sekä teemoihin sopivilla alustuksilla.

Sitten kun elokuvasta jää odottelemaan Nautintojen saarta vesi kielellä (miten hienon groteskin siitä olisikaan voinut saada!) ja puupäisen puupojan pahenevia kommelluksia, huomaakin sen loppupuolella, ettei näitä ehdi tulla. Vasta yhdestä sirkushyypiöstä ja valaasta palataan pettymyksellisesti ”Pan’s Labyrinthin” olentomaailmoista takaisin Disneyn piirretyn loppupuolen kohtauksiin, jonka joukkoon del Toro ehtii pikaisesti sekoittamaan jotakin Mussolinista ja fasisteista; mutta pikaisesti, ikään kuin ynnäten elokuvan alkupuolella nähtyjä paria sivuhahmoa. Noin keskivaiheilta loppuun elokuvan rakenne ontuu ja tuntuu tyytyvän melko pieniin ja alkupäästä erottuvan lempeisiin ratkaisuihin, vaikka alun alustus maalaili kolkon suurelokuvan tunnelmia = tästä jää ristiriitainen, ehkä jokseenkin keskeneräinenkin olo.

Keskinkertaiseksi lässähtävä elokuva saa toisaalta puolen tähden korotuksen visuaalisesta ilmeestä ja synkästä tunnelmasta, minkä lisäksi pidin siitä, kuinka vanhasta sadusta on lähdetty kehittelemään mielenkiintoisia lisäideoita pelkän entuudestaan nähdyn toiston sijaan. Potentiaalia löytyy paljonkin; harmi että loppupuoli hukkaa sen tuttujen latujen tielle.