Mullin mallin on yksi Reino Helismaan uran viimeisistä elokuvakäsikirjoituksista. Rempseä hömppälinja ja katkeruus kriittistä palautetta antanutta mediaa kohtaan ei ole hävinnyt mihinkään, vaikka sairaus taisi jo puskea sanamestarin päälle.
Jo vuonna 1990 kuollut Veikko Itkonen toimii ohjaajana, ja mukana on 60-luvun hauskuuttajien tuttu kaarti. Viimeisen Pekka Puupää –roolinsa vuotta aiemmin tehnyt Esa Pakarinen hyppää jälleen duunari Severi Suhosen saappaisiin. Nousujohtoisessa vireessä oleva Spede Pasanen johtaa puolestaan Bluff Brothers –viihdyttäjäorkesterin (Kuusla & Nevaluoma) soitantaa, ellei sitten hääri pääkokkina. Leffaan musiikin Kärjen Toivon kanssa väsännyt Helismaakin tekee cameon ja naiskauneutta edustaa Leni Katajakoski.
Lauluja mieluusti lauleskeleva työmiesporukka eksyy ”hylättyyn” hotelliin ja silloin voi olettaa kaiken olevankin jo Mullin mallin. Severi Suhonen (Pakarinen) ja Eemeli hauskuuttavat musikaalinumeroin ja kauniin Anjan (Katajakoski) 10 miljoonan markan on perintö uhattuna, sulhasmies Villen (Salminen) juotua vahingossa jättiannoksen miesten pontikkaa.
Kansa on varmasti nauranut taas rennolle Rillumarei-menolle, väkisesti jos ei muuten. Musikaaliesityksissä on myös sitä tuttua Helismaata, muttta liian monesti sitä pakkonauruja nyhtävää sönkötystä. Speden ja rillumarein faneille saatetaan tarjota jotakin elämyksentapaista, mutta muuten tämä on sitä nopeasti unohtuvaa wanhaa suomalaista huumorileffaa: Hanuri soi, ja yhteislaulu raikaa. Lavasteita mukana taitaa olla tasan yksi.
