Väite siitä, että käyttäisimme vain kymmenystä täydestä aivokapasiteetistamme, on nykyään mitätöity silkaksi myytiksi useammastakin suunnasta. Ajatus superihmisistä on kuitenkin liian herkullinen hylättäväksi, joten Hollywood on kyhännyt sen ympärille tuoreeltaan kokonaisen elokuvan verran jossittelua. Enkä suinkaan valita – tieteestä viis, höpöä kehiin!
Rajaton kertoo Eddiestä (Bradley Cooper), jokaisen semiluovan luuserin helposta samastumiskohteesta. Köyhä kirjailijanalku ei saa elämässään aikaiseksi mitään, kunnes hän löytää ex-lankomiehen kautta ihmepillerin ja jää pian koukkuun aineeseen, joka tekee hänestä yli-ihmisen. Asetelma on siis simppeli eikä loppupeleissä kovin originaalikaan, mutta jaksaa koukuttaa; länsimaisen katsojan silmiin ylisuoriutumispilleri kuulostaa oikeastaan varsin kadehdittavalta, joten päähahmossa on tavallista helpompi nähdä muutakin kuin tyhmä narkkari.
Mikä parasta, käsikirjoituksen isoimmat ansiot eivät ole sen lähtökuopissa. Se, mikä alkaa perinteisen riippuvuuskertomuksen keinoin, välttää lopulta genre-elokuvansa pahimmat sudenkuopat. Päähahmo ei käy läpi perinteistä diileritarinaa tai sankarinkaan matkaa, vaan kasvaa uskottavan ahneeksi uhkapeluriksi hyperkapitalismin areenalla; rahalla saa ja hevosella pääsee, olipa lääkityksesi mikä tahansa. Kun Eddie maksaa itsensä leffan edetessä useampaankin otteeseen ulos käsittämättömistä umpikujista, se ei tunnu halvalta kerronnalta, vaan tukee loppua myöten elokuvan kyynistä maailmankuvaa. Bradley Cooperin valinta umpimulkvistipäärooliin on jotakuinkin täydellinen, sillä miestä on helppo oppia vihaamaan.
Rajatonta katsoessa ei kuitenkaan voi välttyä siltä ajatusleikiltä, millaisiin mittoihin elokuva olisi voinut näyttävyydessään kasvaa visionäärisemmän ohjaajan käsissä. Visuaalisuus ei ole suinkaan mielikuvituksetonta – itse asiassa Eddien kirjoitusprosessin aikana katosta tippuvat kirjaimet ja tajunnan laajentuessa loputtomasti luuppaavat New Yorkin kadut ovat ideatasolla varsin oivaltavia. Ongelma on siinä, että joka kikkailulla tuntuisi toteutuksellisesti olevan esikuvansa Michel Gondryn kaltaisiin tekijöihin. Sellaisten edessä Rajaton tuntuu väkisinkin samalta kuin leffan päähahmo ennen ensimmäistä pilleriään. Ulkomuodosta huokuu valitettava kliinisyys ja jälkituotannon ahkera tehostetiimi. Heikoimmillaan elokuva ratkaiseekin tilanteensa keskitason toimintakohtauksilla, jotka eivät edistä kaiken hartioillaan kantavaa tarinaa – kokonaisuutta voisi tiivistää.
Puutteistaan huolimatta kertakäyttöviihteeksi naamioitu Rajaton on perushömppää kiehtovampi katselukokemus. Ihmisluonteen ja talousryövärien piikittelevää tarkastelua oli katsonut mielellään enemmänkin, mutta tällaisenaan elokuva todennäköisemmin saavuttaa laajemmat yleisöt. Se on ilkeydestään huolimatta viihdyttävä; kun päheissä kävelymontaaseissa vielä soi taustamusana viileyden kuningas Black Keysia, on Rajaton takuulla lippunsa väärti trippi.
