John Rambo (2008)

Rambolta odotin paljon heti kun trailerin ensimmäistä kertaa näin. Ja kaiken sen odottamani sainkin: paljon ammuttuja luoteja, verta ja kappaleiksi meneviä pahiksia. Ennakko-odotuksia kasvatti suuresti myös se, että Stallone itse ohjaa elokuvan. Toimintanäyttelijänä Syltty on aika tekijä, mutta Rocky Balboa vakuutti hänen olevansa tasokas ohjaaja. Ehkä saamme hänestä samanlaisen ohjaajalegendan, millaiseksi Clint Eastwood on myös vanhoilla päivillään muodostunut.

Burmassa riehuu sota, jossa siviilit kärsivät (tehdään harvinaisen selväksi katsojalle) sotilaiden vallanhimon noustua päähän. Tästä syystä muutaman hengen joukko tahtoo kovasti päästä levittämään Jumalan sanaa kaikille sodassa loukkaantuneille, ehkä jopa estämään sodan jatkumisen. Heitä sota-alueelle jokea pitkin kuljettamaan pyydetään vanha konkari, John Rambo, joka viettää aikaa pyydystämällä käärmeitä ja kuljettamalla väkeä veneellä pitkin jokea . Veteraani kieltäytyy lähtemästä matkaan niin pohjoiseen, ja ei tahdo millään taipua sekä on sitä mieltä, että jotkut elävät, jotkut eivät, v****n maailma ja ilman aseita tämä retkikunta ei pysty vaikuttamaan Burman tilanteeseen mitenkään.

Rambo kuitenkin suostuu viemään porukan riennoille kun kaunis vaaleaverikkö hieman puhuu häntä ympäri. Matkanteko ei kuitenkaan suju ongelmitta, jolloin seurakunta saa tietää mikä Rambo on miehiään. ”What did you do? We came here to help stop the killing!”

Tappaminen on aivan yhtä helppoa kuin hengittäminen, meinaa Rambo, kun suonissa virtaa Vietnamin jättämä vihainen veri. Stallone kiskaisee kunnon roolin Rambona; niin hyvän, että voisin jopa luulla kyseessä olevan yksi ja sama henkilö. Muutkin näyttelijät, varsinkin palkkasotilaat ovat hyviä rooleissaan, vaikka aika pitkälle hukkuvatkin Stallonen vetämään verioopperaan. Ohjauskin on, kuten jo mainitsin, loistavaa. Stallonessa on paljon hyvän toimintaohjaajan aineksia, mikä käy hyvin selväksi lopun tappokarkeloista.

Elokuvaa voi katsoa vaikkapa yhteiskuntakritiikkinä, mutta minulle tämä on pelkästää rajua ja pirun hyvää äijäviihdettä. Puhtaasti parasta toimintaa yli vuosikymmeneen.

”God didn't save you, we did.”

Pisteet:
Arvosteltu: 05.11.2008
Katsottu: Kotona

Arvostelija

rillijulle
Käyttäjä
15 arvostelua

Voin näin aluksi surullisena myöntää, että en ole ennen tätä elokuvaa nähnyt vielä yhtään Ramboa, ja oli varmaan virhe katsoa niistä ensimmäisenä tämä. Mutta otettuna huomioon, että John Rambo on ainoa Rambo-elokuva, jonka olen nähnyt, se ei voi olla paras niistä.

John Rambon alku on toooodella tylsä ja sitä kuuluisaa "Rambo-toimintaa" saa odottaa oikein olan takaa. Ja kun viimein se alkaa, niin silloin se tosiaan alkaa. Hauskaa katsottavaa se oli. Mutta kun sai sanottua, että vihdoinkin elokuva pääsi alkamaan, se yhtäkkiä loppuu. Tuijotan suu auki kuvaruutua ja etsin kotelon käsiini. Kesto: Puolitoista tuntia. Jippii... Tuli heti mieleen sana "halppisleffa".

Ehkä kaikki Rambo-leffat ovat tällaisia, mutta minä en ainakaan pitänyt. Itse Stallone oli kyllä tarpeeksi uskottava, mutta elokuvan muut näyttelijät eivät ole mistään kotoisin. Muutamia tuttuja kasvoja löytyy mutta John Rambo ei ole niiden läpimurtoleffa, ei.

Leffa on itse asiassa surkea. Ja tuo toinen tähtikin tulee vaan viihdyttävän verisestä lopputaistelusta. En voi suositella John Ramboa elokuvana kenellekkään.

Pisteet:
Arvosteltu: 31.08.2008
Katsottu: Kotona

Arvostelija

Nutz
Käyttäjä
2 arvostelua

Pitihän se Stallonen vielä vääntää legendaarisesta Rambo-sarjastakin neljäs osa. Kyllä jätkä jaksaa vielä kuusikymppisenäkin heilua niin kameran edessä kuin takanakin. Hänhän nimittäin tuotti, ohjasi ja käsikirjoitti itse elokuvan. Kyllähän siitä jonkunlaista jälkeä syntyikin.

John Rambo on entinen Vietnamin huippusoturi, joka viettää rauhallista elämää Thaimaan viidakoissa käärmeitä pyytäen.
Amerikkalaiset lähetyssaarnaajat törmäävät Johniin ja pyytävät tätä opastamaan heidät jokea pitkin Burmaan, auttamaan sodasta kärsineitä. No häntähän ei voisi vähempää kiinnostaa, mutta kun suostuttelijaksi tulee Sarah Miller (Dexteristäkin tuttu Julie Benz) alkavat Rambonkin vanhat sotavaistot herätä.

Elokuvassa Stallone tekee normaalin huuli vinossa yhdellä ilmeellä suorituksen. Julie Benz, joka on näyttänyt taitojaan jo Dexter tv-sarjassa, onnistuu vakuuttamaan Sarah Millerin roolissa. Muut näyttelijät sen sijaan ovat suurehko pettymys. Edes 24-sarjan ensimmäisiltä kausilta tuttu Paul Schulze ei onnistu vakuuttamaan allekirjoittanutta.

Kyllähän elokuvassa piisaa äijämäistä toimintaa, ja konetuliaseet saavat laulaa oikein sydämmensä kyllyydestä. Juonta leffassa ei kovinkaan paljon ole, aivot voi siis turvallisesti jättää sinne tuttuun narikkaan. Kelpaa hyvin viikonloppuillan viihteeksi. Ja Rambo toteaa, että "Fuck the world" ja mäiskii aivoja pellolle kovaa tahtia.

Pisteet:
Arvosteltu: 17.08.2008
Katsottu: Kotona

Arvostelija

Pikkumyy
Käyttäjä
9 arvostelua

Niin se vain kävi. Tappokone ja taistelijan synonyymi John Rambo teki kauan odotetun comebackinsä. Näinä uudelleenfilmatisointien aikoina, myös Rambo on saannut siirron 2000-luvulle. Vuonna 2008 valmistunut neljäs osa kantaa ytimekästä nimeä: Rambo. Ja Rambohan on luonnolisesti Sylvester Stallonen käsialaa. Sylvi onkin ohjannut, käsikirjoittanut, tuottanut ja näytellyt vielä pääosankin, tässä kauan odotetussa toimintäpätkässä. Ikää on tullut lisää, muskelit ovat pienentyneet ja sanavarastokin on uhkaavasti vähentymässä. Huolimatta inhimillisistä seikoista, John Rambo on palannut yhä kovempana ja tuimempana.

Tapahtumat sijoittuvat 20 vuotta edellisen elokuvan tapahtumien jälkeen. Vietnamin sotaveteraani John Rambo on erakoitunut ja eristäytynyt yhteiskunnasta. Elanto ja sapuska tienataankin käärmeitä pyydystämällä ja myymällä. Joukko lähetystyöntekijöitä on tekemässä matkaa sisällisodan repimään Burmaan viemään maan ihmisille ruoka- ja lääkintätarvikkeita. Rambo pyydetään oppaaksi vaaralliselle matkalle. Pienen taivuttelun jälkeen maailmaa vihaava Rambo suostuu kuin suostuukin lähtemään matkalle mukaan. Vietyään lähetystyöntekijät perille ja palattuaan takaisin, Rambo saa kuulla huonoja uutisia. Burmaa terrorisoiva kapinallisarmeija on napannut lähetystyöntekijät vangeiksi. Ja kappas kummaa, tappokoneellamme Rambolla löytyykin omatunto! Itse valmistettu puukko ja jousipyssy mukanaan Rambo lähtee pelastusmatkalle Burmaan ja aloittaa yhden miehen sotansa häikäilemätöntä meisarmeijaa vastaan.

Vajaan puolentoistatunnin katsomisen jälkeen viesti on selvä: Rambo on palannut! Uusin osa on selvästi aiempia osia väkivaltaisempi. Verta roiskuu enemmän, kuin Kolmosen verilätyistä ja ruumiitakin syntyy aimo kasa. Rambo IV onkin epäilemättä yksi vuoden 2008 raaimmista elokuvista. Kenelläkään ei anneta armoa ja aseet laulavat loputonta lauluaan.

Sylvester Stallone on muokannut naamansa jälleen kerran "ilmekuolleeksi" ja mörisee elokuvan aikana pari, kömpelöä lausetta. Ikää on tullut lisää, lihakset pienentyneet, mutta tuttu kovuus ja nokkeluus eivät ole kadonneet mihinkään. Suuri osa sivuosanäyttelijöistä on tuntemattomia, lukuunottamatta Dexter-TV-sarjasta tuttua Julie Benzia ja 24-sarjasta tuttua Paul Schulzea.

Rambo on yhtään epäilemättä täysin toiminnan ja räiskinnän täytteinen pätkä, jonka voi nielaista viikonlopun räiskintäfilmipuutteen aikana. Toiminnan kyytipoikana on kömpelöä dialogia ja piilottelevaa yhteiskuntasatiiria. Reilun 28 vuoden jälkeenkin Rambo-elokuvien asenne on yhä samanlainen: "Puhu vähän, tapa paljon!" Kokonaisuutena ruudinkäryistä ja verenpunaista machoilua.

P.S. Vuonna 2009 tai 2010 Rambo nähdään valkokankailla viidennen kerran!

Pisteet:
Arvosteltu: 16.08.2008
Katsottu: Kotona

Arvostelija

Muumipappa
Käyttäjä
72 arvostelua

Vanha sotakone John Rambo (Stallone) on vetäytynyt Thaimaaseen missä hän toimii seppänä, kalastajana ja yleisluontoisena työmiehenä. Hänen elämänsä on tyyntä ja ehkä hän on saanut levon. Rambo on sen verran tehokas tappokone että hän ei voi saada rauhaa sielulleen, mutta pystyy lepäämään.

Ihmiskuntaan pettynyttä sotaratsua pyydetään kuljettamaan muutamia laupiaita samarialaisia murhaavan terrorihallinnon omaavaan Burmaan. Vastahakoinen kuolomoottori suostuu tehtävään ja kohtaus jokirosvojen kanssa osoittaa että tapporefleksit ovat erinomaisen tallella. Rambo jättää samarialaiset heidän pyytämään paikkaan ja palaa takaisin. Vähän ajan kuluttua hän saa kuulla että he ovat joutuneet hallinnon käsiin ja nyt häntä pyydetään kuljettamaan muutamia 'asiantuntijoita' samaan paikkaan. 'Asiantuntijoita' johtaa pahasuinen Lewis (McTavish) joka on vanhan kaartin SAS-mies. Hyvä tyyppi, mutta sietämättömän pöyhkeä ja muut 'asiantuntijat' ovat sekalainen joukko palkkasotureita. Genren vastaisesti he kuitenkin ovat - elokuvan brutaalisuus huomioiden - erittäin sympaattisia vaikka palkkasotureita ja realisteja ovatkin. Rambo lyöttäytyy palkkasotureiden matkaan omista syistään ja toden totta osoittaa että tappokoneen refleksit ovat erinomaisessa vedossa. Pelastustehtävä menee hyvin, joskin seurauksena oleva takaa-ajo johtaa viimeisen päälle veriseen kohtaamiseen rumien raakimusten, resuisten kapinallisten ja karskien palkkasoturien välillä. Lyhyesti sanoen tulee selvää jälkeä!

Sylvester Stallone palautti huonoon maineeseen ryvettyneen Viernam-veteraanin ja tappokoneen rikkonaiseksi ja tehokkaaksi. Ihmiskuntaan pettynyt ruhjottu sotakone näyttää vanhalta ressukalta siviilissä, mutta tuhon ja kuoleman vallitessa hän elää. Sylvester Stallone tekee vahvan suorituksen ja jähmeä naama on kuin valettu vanhan sotakoneen olemukseen. Se kaikki on silmissä ja Rambon katse on kylmä ja tarkka - metsästäjän ja tappajan katse. Sellainen katse jonka kantaja pystyy katsomaan ihmistä silmiin tappaessaan hänet tuskallisella tavalla ja niin Rambo myös tekee. Muu näyttelijäkaarti on auttamatta Stallonen varjossa vaikkakin Graham McTavish on ajoittain jopa hauska raudankovana SAS-jermuna jonka humaanisuus on puhtaasti palkattua, mutta silti se on siellä. Julie Benz ei ole huono, joskin hahmo jää ohueksi idealistiksi.

Väkivalta ja toiminta ansaitsee ihan oman kappaleensa. Syltty ohjaa toimintaa suorastaan vimmaisella, painajaiseen pyrkivällä otteella ja paitsi että Rambo laittaa vinosilmiä soseeksi pitkäjousella (jonka nuolet on tarkoitettu tappaviksi), pommein, paljain käsin, raskaalla konekiväärillä ja itse kyseistä tehtävää varten takomallaan veitsellä, kuvataan raa'an hallinnon julmuuksia samalla lahjomattomalla tehokkuudella. Idealismia ei elokuvassa ole ja ehkä yksi paha teko pystyy estämään tuhat pahaa tekoa tapahtumasta. Veri lentää kaarissa, raajoja ja päitä silpoutuu irti ja hajalle, ja karskit palkkasoturit eivät todellakaan ole immuuneja luodeille. Ne sattuvat ja ne repivät kudosta. Toimintakohtaukset ovat puhdasta väkivallan, kivun, kauhun ja säälimättömän tappamisvietin painajaista joissa jopa idealisti tarttuu kiveen hakatakseen sillä toisen ihmisen hengiltä. Erikoistehosteita on käytetty taitavasti tuomaan verinen sisälmyssalaatti eloon ja nyrkinkokoiset lihamöykyt ja läpinäkyvät reiät ovat vakuuttavan epämiellyttävää katsottavaa.

Stallone osoittaa olevansa jos ei suuri ohjaaja ja käsikirjoittaja niin ainakin hyvä sellainen ja psykologisessa mielessä Rambo on väkivallan oikeutus ja myös pelottava varoitus. Se voi estää väkivallan jatkumisen ja se voi pelastaa hyviä ihmisiä kohtalolta jota he eivät ansaitse ja antaa pahoille ihmisille kohtalon jonka he ansaitsevat. Mutta Rambo kuvaa samalla kuinka raakaa, vastenmielistä ja luonnotonta tappaminen, takaa-ajo ja tuhoaminen on. Se ehkä on tarpeellista, mutta ei missään nimessä toivottavaa. Kyyninen sotakone kuitenkin on pelkkä sotakone - hänen tehtävänsä on tappaminen ja sen hän tekee tavoilla jotka saavat heikkohermoiset pakenemaan.

Verinen, raaka, tehokas ja taidokas Rambo on erinomainen toimintamurskaus ja antaa vanhalle sotakoneelle rauhan tuoden hänet tasapainoon ja hyväksymään sen mitä hän on aina ollut: tuhon ruumiillistuma joka lepää kunnes hänen tehokkuuttaan taas tarvitaan.

Pisteet:
Arvosteltu: 23.03.2008
Katsottu: Teatterissa

Arvostelija

Jurpo
Tähtääjä
263 arvostelua

Se teki sen. Jumaliste, niin se teki sen. 20 vuoden tauko ja Stallonella ikää jo 60+ vuotta, mutta niin vain sodanjumala Rambo teki onnistuneen comebackin ja otti paikkansa uudessa, poliittisesti korrektimmassa maailmassa aika epäkorrektein keinoin. Syytä huoleen kuitenkin oli, sillä projektin alkuaikoina pyöriteltiin jos jonkinlaisia juoniehdotelmia, Rambon paluusta Afganistaniin taistelemaan Talebaneja ja Al-Qaidaa vastaan aina Die Hard- tyyppiseen kerrostalokaappaukseen saakka. Mutta luojan kiitos noista luovuttiin, sillä tämä lopullinen elokuva, uskallan sanoa, on melko varmasti aika ylivertainen teos verrattuna näihin alkupään ideoihin. Ainakin tämä jos mikä todella tuntuu Rambolta.

20 vuotta jälkeen Afganistanin ja Rambo III:n maailma on kovin erilainen paikka. Oppi-isä ja Vietnamin päivien esimies, eversti Trautman on poissa ja kaikkien jenkkien sankari itse erittäin disillusioitunut kaikesta. Vaikka Neuvostoliitto romahtikin eikä Rambolla pitäisi enää olla ketään vihattavia jäljellä, ei vanha sotasankari jaksa välittää, mistään. Afganistan, maa jonka puolesta Rambokin taisteli vähän aikaa on edelleen kaaoksessa, eikä mikään muukaan maailmassa tunnu parantuneen, ei aseilla eikä muuutoinkaan. Tämän lisäksi taistelija muistelee edelleen katkeruudella kaikkia niitä kertoja kun sai itse omalta kotimaaltaan parrua hanuriin. Ei siis ihme, että masentuneen soturin mieli on tehnyt simppelimmän elämän pariin Thaimaahan, missä päivät kuluvat käärmeenpyydystyksessä, romuseppänä ja veneenkuljettajana.

Joukko kristillisen avustustyön tekijöitä saapuu eräänä päivänä ruinaamaan venekyytiä naapurimaa Burman puolelle. Mutta Ramboa ajatus ei liiemmälti nappaa, sillä Burma on jo viimeiset 45 vuotta ollut kuoleman kenttä maan väkivaltaisen sotilasjuntan takia. Jeesushipit eivät kuitenkaan anna periksi ja Rambo suostuu lopulta, kun ryhmän ainoa nainen onnistuu ylipuhumaan tämän sentimentaalisella lässynlässyllään.

Kuluu kymmenen päivää kun Rambo saa kuulla uutiset: puolet ryhmästä on tapettu juntan sotilaiden hyökkäyksessä paikalliseen kylään ja toinen puoli mätänee juntan ylläpitämällä viidakkovankileirillä. Ryhmän seurakunnan pastori saapuu ilmoittamaan Rambolle värvänneensä palkkasoturiryhmän pelastamaan eloonjääneet ja tämän kuultuaan vanha soturi ei voi vastustaa houkutusta lähteä messiin. "Sota on sinulla verissä" tunnustaa Rambokin lopulta itselleen houreisen painajaisunen jälkeen, takoo uuden veitsen romuraudan palasta ja lähtee sotimaan. Eikä viidakkossa sen jälkeen olla koskaan nähty yhtä paljon verta.

Rambo on nyt sitten virallisesti maailman väkivaltaisin eläkeläinen 236 kalmollaan yhden elokuvan aikana, mikä on yli kaksinkertaisesti enemmän kuin edellisten verihippojen jälkipyykki. Stallone antaa oikein urakalla runtua Burman sotilashallinnolle joka niin kauhian kovakouraisesti kohtelee paitsi omiaan, niin myös Amerikkalaisia kristillisen avustustyön tekijöitä, jotka kieltämättä hieman naiviisti väkisin ovat hommanneet itsensä liriin. Mitäs läksivät, niin? Mutta moista kohteluahan ei Rambo tietenkään voi suvaita, vaikka tomppeleita yritti varoittaakin.

Ohjaaja/käsikirjoittaja Stallone ei tietoisesti pidättele mitään, vaan leffa heittää ämpärikaupalla hurmetta katsojan naamalle peräti puolet 90 minuutin kestostaan. Tolkuton teurastus esittelee ihmisen anatomian salat katsojalle häpeilemättä ja R4 onkin semmoinen leffa, että herkempien kannattaa ihan tosissaan harkita kahdesti. Eikä herrajumala missään nimessä kyllä lapsia tätä katsomaan, sillä shokkimateriaalia riittää. Jos olet koskaan halunnut nähdä mitä .50-kalibeerinen raskas konekivääri tekee ihmisruumiille, niin tämän elokuvan katsominen on todennäköisesti paras keino saada selville, sillä tätä tarkemman kuvan saa vain kokeilemalla itse aidolla vehkeellä oikeaan ihmiseen ja siitä joutuu vankilaan. Väkivallan realismi on tässä nyt todella rankkaa tasoa.

Mietin tässä että pitäisiköhän minun ehkä sitten paheksua tätä elokuvaa kaikesta siitä murhaamisesta ja väkivallasta jota vieläpä harrastetaan yhteiskunnallisen tiedottamisen, eli tässä tapauksessa Burman ihmisoikeusrikosten esiintuomisen varjolla, joka onkin vakava aihe. Mutta minä en vain yksinkertaisesti viitsi/kehtaa. Rambo nelosen paheksuminen olisi minulta lopuksi aika väkinäistä ja tekopyhää touhua, sillä voin häpeilemättä tunnustaa pitäneeni tästä elokuvasta hyvin aidosti. Pitkään aikaan en ole poistunut salista yhtä täpinöissäni kuin tämän nähtyäni ja siihen on erittäin hyvä syy: Stallone osaa edelleen tehdä loistavia toimintaelokuvia.

Rambo IV kestää sen puolitoista tuntia ja se on kaikki täytetty hyvin. Tarina ei laahaa, ei sisällä mitään ylimääräistä ja kulkee hyvin sutjakkaasti, rytmikkäästi pisteestä A pisteeseen B. Alussa esitellään vähän aikaa Burman historiaa ja sitä mitä päähenkilöllemme on kuulunut viime vuosina, mutta tätä ei venytetä turhan päiten. Tarina ei harhaudu sivupoluille, vaan keskittyy kovaan ytimeensä jonka ympärille ei olla turhia ympätty. Toimintajaksot ovat hektisiä, agressiivisia ja Stallonelle tyypilliseen tyyliin hyvin fyysisiä, eikä mitään pyydellä anteeksi. Stallonella on ollut selkeä visio siitä mitä hän haluaa ja hän on mennyt ja toteuttanut sen. Kriitikoista viis. Ja juuri tämä anteeksipyytelemättömyys on Rambon viehätys nytkin. Joka vielä tässäkin vaiheessa odottaa Rambolta jotain syvällisen taiteellista ei oppinut mitään 80-luvulla. Näitä elokuvia katsellaan juuri sen toiminnan tähden ja Rambo toimittaa.

20 vuoden tauko tuntuu tehneen muutenkin yllättäen aika hyvää sarjalle, sillä esimerkiksi edellisten jatko-osien dialogissa esiintynyt nolo paatoksellisuus jää nyt todella vähiin. Toki Stallone on onnistunut käsikirjoittamaan mukaan semmoisia huonouksia kuin "Live for nothing, die for something", mutta esim. eversti Trautmanin hahmon puuttuminen elokuvasta on johtanut siihen, että enää ei tarvitse kuunnella hepun ylistyksiä siitä kuinka Rambon, "maailman parhaan taistelijan" olemassaolo on paras juttu sitten leikatun leivän. Stallone tuntuu kasvettuaan ja kypsyttyään päässeen eroon menneisyyden supermies-fantasioistaan ja Rambon hahmo tuntui nyt maanläheisemmältä kuin koskaan sitten alkuperäisen First Bloodin. Unohtakaa menneisyys, edessänne seisoo nyt todellinen parkkiintunut tervaskanto, vanha sissi joka pelaa puhtaalla kokemuksella pelkkään raakaan voimaan ja agressiivisuuteen luottamisen sijaan. Rambo on nyt vanha, mutta kokenut mies ja tarina tunnustaa sen onneksi rehellisesti.

Kuten jo edellä sanottu, visuaaliselta anniltaan Rambo IV on erittäin verinen, punavärissä suorastaan uidaan välillä ja efektit joita tämän saavuttamiseen on käytetty ovat loistavia. Rambossa haavoittuneet eivät vuoda verta, vaan he purskahtavat kuin mansikkahillolla täytetyt ilmapallot. Ehkä paikoin sarjakuvamaista, mutta tehokkaan toimivaa silti. Yleisesti ottaen tietokone-efektejä on käytetty hyvin vähän, vain yhteen suurempaan räjähdykseen ja joihinkin elokuvan näyttävemmistä haavoittumisista ja kuolemista. Käytännön efektit ovat olleet kovassa huudossa tässä elokuvassa.

Elokuvan musiikkiraita sen sijaan on sarjan heikoin. Alkuperäisen First Blood-scoren säveltäjästä Jerry Goldsmithistähän tosiaan aika jätti jo vuonna 2004 ja hänen tilalleen palkattu uusi tyyppi, Brian Tyler, ei onnistu yhtä hyvin kuin maestro Goldsmith itse. Tylerin säveltämä musiikki on varsinkin Rambo: First Blood part II:n mahtipontisiin, katsojan tunteita loistokkaasti myötäilleisiin sankarisävelmiin verrattuna kovin valjua ja elokuvan musiikkiraita tuntuukin heräävän eloon vain silloin, kun Tylerin sovitukset mestari Goldsmithin vanhasta Rambo-teemasta pärähtävät soimaan. Hienoinen pettymys. Muuten ääniraita on jykevä, kun konekiväärit nakuttavat ja pommit pauhaavat tuomiopäivän säveliään.

Rambo IV on tiukka paketti vanhan koulukunnan toimintaa maailmassa jossa toimintaleffojenkin ikärajat on jo muutamia vuosia pyritty madaltamaan lapsiystävällisemmille tasoille, finanssisyistä tietenkin. Onhan se kiva saada kerättyä teinienkin rahat tuotantoyhtiöiden taskuun lippuluukuilla, mutta nyt aikuiskatsojat tunnutaan melkein unohtaneen. Siksi onkin mukavaa seurata Stallonen kaltaisten oman tien kulkijoiden tuotantoja, jotka on vielä selkeästi suunnattu aikuiselle yleisöllle. Stallone otti kovan riskin elvyttäessään kaikkein tunnetuimman roolihahmonsa vielä näin pitkän ajan jälkeen ja tekemällä sen vielä väkivaltakorttia pelaamalla, mutta todennäköisyyslaskelmat epäonnistumiselle eivät nyt pitäneetkään kutiaan. Rambo IV on takuuvarma adrenaliinifiksi, varsinkin faneille, mutta myös kaikille niille jotka eivät koe syviä inhontunteita ruudulle piirtyvistä veriorgioista. Well done, Stallone.

Pisteet:
Arvosteltu: 25.02.2008
Katsottu: Teatterissa

Arvostelija

JAMO
Käyttäjä
1 arvostelua

"It ain't over until it's over". Harvinaisen osuvasti sanottu, ainakin mikäli kyseessä on lihaskimppu Sylvester Stallonen. Hän kun tuntuu elävän tätä nykyä uransa uutta huippua. Jo kovasti ikääntynyt, mutta myös taitoa ja kokemustakin kerännyt entinen kasaritähti päätti viimein palata tuttuihin kuvioihin jo vitsiltä tuntuneessa jatko-osassa Rocky Balboa. Kaikkien yllätykseksi elokuva ei kuitenkaan ollut vitsi, vaan kiersi täysin Stallonen omaan ikään liitetyt pelot käyttäen sitä hyödykseen tarinassa. Ja kun lopputulosta katsoo, niin mikäs sen luonnollisempaa. Rocky Balboa oli Rocky-faneille suuri positiivinen yllätys sumeilemattoman nostalgiansa ja uskottavan draamansa ansiosta, sekä yhtä kaikki kunniakas lopetus Stallonen menestyneimmälle hahmolle. Mutta entäpä Rockyn pessimistinen velipuoli John Rambo? "Live for nothing or die for something" sanoo hän, ja räjäyttää kankaat vain paria vuotta myöhemmin. Ja silppua syntyy.

Rambo aloitti elokuvataivaan vaelluksen Amerikan kotikonnuilta, jossa hän toi Vietnamin sodan omien traumojensa mukana USA:n maaperälle. Seuraavaksi hän aloitti sen uudelleen Vietnamissa, jonka jälkeen hän taisteli urheiden afgaaniveljien rinnalla pahaa ryssää vastaan aavikoilla. Nyt hän elää masentuneena ja erakoituneena Thaimaassa, jossa tienaa rahaa lähinnä pyydystelemällä käärmeitä esityksiin. Rambon rauha rikkoutuu, kun joukko amerikkalaisia lähetyssaarnaajia haluaa Rambon auttavan heidät Burmaan (meidän tuntemamme Myammar), jossa raivoaa 1900-luvun pisin ja verisin sisällissota. Aluksi eläkkeelle vetäytynyt pessimisti ei ole ajatuksesta lainkaan innostunut, mutta kuka olisikaan parempi kääntämään pään kuin vaalea nainen? Lienee sanomattakin selvää, että reissu muuttuu pian pelastusretkeksi. Ja sitten räiskyy ja rytisee tavalla, jollaista ei kukaan 2000-luvulla enää ole odottanut näkevänsä.

John Rambo on ensimmäinen Rambo-elokuva, jonka on myös ohjannut sen päätähti Stallone. Näin hahmo on ensimmäistä kertaa täysin hänen omassa hallussaan, mikä on totta kai vaan hyvä asia. Eversti Trautman on näyttelijänsä Richard Crennan mukana jäänyt tämän maailman meiningeistä pois, eikä Jerry Goldsmithin kuuluisia säveliäkään juuri kuulla. Aika on siis kulunut, mutta Rambo myöntää sen. Isokokoinen järkäle ei enää hyppele yhtä ketterästi kuin aikoinaan, mutta tietoa, tarkkuutta ja oveluutta hänelle on kertynyt senkin edestä. Mutta muulla tavalla John Rambo on täsmälleen sellainen Rambo, jollaista on osattu odottaa: sumeilematon, rankka ja nimekkääseen antisankariinsa luottava suora toimintaelokuva, ja yhtä tyly kuin nimensä. Jenkkipatriotismista on kuitenkin luovuttu, eikä elokuva tunnu tyytyvän yksiselitteisesti tuomitsemaan tappamista sen kummemmin kuin oikeuttamaan sitä, vaan jättää tällaiset eettiset kysymykset lievästi taka-alalle. Halutessaan elokuvan voi nähdä pessimistisenä näkemyksenä ihmisluonnon pahuudesta, jonka taipumus sotaan ei ole muutettavissa millään keinolla. Aseilla sitä voidaan vain hidastaa, ja ainoa tehtävä asia on löytää toiminnalleen ja elämälleen jokin tarkoitus. Mutta halutessaan se on vain varteenotettava kehysjuoni viihdyttävälle ja visvaiselle mätölle.

Väkivaltaa Rambo sisältääkin sitten roppakaupalla. Ja mikäs sen mukavampaa, onhan kyseessä alati väkivaltaisen elokuvan maineessa piehtaroiva Rambo-elokuva, joka on tuonut 80-luvun tunnetason tähän päivään - ainoana eronaan vaan se, että tänä päivänä pitää olla enemmän vaikuttaakseen saman verran. Sanoisin silti, että Stallone on ladannut piiput aivan äärimmilleen, sillä Rambo on genressään, joka edelleen luokitellaan mainstream-toiminnaksi, jotain aivan ennennäkemättömän ilkeää ja brutaalia. Jos Shoot 'em up ei tuntunut kärsivän toiminnan puutteesta, vaikuttaa se Ramboon verrattuna koulu-tv:n annilta. Rambon väkivalta on paitsi runsasta, myös jollain tavalla puistattavaa ja graafisuudessaan realististakin, mikä tuntuu uudelta verrattuna First Blood II:n ja Rambo III:n sarjakuvamaiseen väkivaltaan. Ihmiset eivät vain kuole tässä elokuvassa, vaan menevät kirjaimellisesti palasiksi, veriseksi silpuksi, joka ei katoa minnekään taistelun loputtua. Stallone on itse sanonut halunneensa kuvata sotaa realistisesti herättääkseen maailman huomion Burman tilannetta kohtaan, mutta eihän mies voi toki vakavissaan väittää, ettei sitä olisi tarkoitettu myös toimintafania miellyttäväksi vastaiskuksi munattomalle nykytoiminnalle. Eikä elokuva voi poliittisella korrektiudellansakaan leveillä, sillä Rambon silmin välittyvä subjektiivisuus sodan osapuolia kohtaan on elinedellytys tämänkaltaiselle filmille. Tietysti Stallone on ollut tästä harvinaisen tietoinen.

Yksi Rocky Balboan vahvuuksia oli elokuvan kaunis ja näyttävä visuaalinen ilme, sekä häpeilemätön nostalgia. Ehkä pienoiseksi harmiksi aivan samanlaista visuaalista kikkailua värien ja hidastusten kanssa Rambo ei sisällä. Sen sijaan se luottaa vahvasti äärimmäisen intiimiin ja hektiseen kuvaustapaan, joka suorastaan ahmii lähikuvia ja hidastuksia enemmän suoranaista pikakelausta. Suorasukainen tapa kuvata kaikki mahdollinen melske ja verenvuodatus käyttämättä minkäänlaista "itsesensuuria" on tietysti tehokeinona varsin verraton, sillä elokuvan kauttaaltaan tyly luonne vain vahvistuu. Ja mihin sitä turhaa nostalgiaa tarvitsee, kun Rambo kuitenkin on Rambo, vaikka voissa paistaisi, ja kun tämä jännittää jousen tai tarttuu konetuliaseeseen, ei äijäenerginen adrenaliinivyöry voi olla tarttumatta vähänkään meininginherkkään katsojaan. Tällaista herkkua olisi toki saanut olla enemmänkin, sillä Rambon huikeaa taisteluylivoimaa riittää kokonaisvaltaisesti vain lopputaistelun ja parin erinäisen kohtauksen ajan. Mutta toki Rambo hahmona jaksaa kantaa myös hiiviskelyn hetket ja alun itsepainiskelut. Hahmon itsensä löytäminen tuntuu tosin hieman hätäiseltä, ja loppua kohti mentäessä aivan toissijaiselta asialta.

Rambo on elokuvallisesti todella pätevää työtä. Se ohjattu jännittävästi ja kuvallinen ja äänellinen ilmaisu ovat kekseliäitä. Tunnelmaa ei synnytellä väkisin, vaan annetaan sen syntyä tilannesidonnaisesti itsestään. Eipä sitä mitään sotarumpuja taustalle kaipaisikaan, kun pommit pamahtelevat ja konetuliaseet laulavat ehtimiseen ihmisten kiljuessa taustalla. Elokuvan sekasortoinen ilmapiiri välittyy katsojalle hienosti, ja kun saavutaan muutamaan elokuvan täysin hiljaiseen kohtaukseen, huomaa sen tuntuvan jännittävällä tavalla jopa vieraalta. Suoraan sanoen Rambo on hillitöntä kuvallista ja äänellistä tykitystä alusta loppuun ilman turhia hengähdystaukoja. Rytmityksellistä ongelmaa ei ihme kyllä tule, sillä vaikka elokuva rytisee paljon kerralla, ei se ehdi turruttaa. Elokuvan napakka kesto tekee Rambosta ehyen ja viihdyttävän paketin. Ja saa jopa haluamaan lisää.

Millaisen elokuva Rambo siis lopulta on? Suomenkielisestä nimestään huolimatta John Rambo ei ole Rocky Balboaan varrastettava analyysi hahmostaan niinkään paljon kuin pessimistisen maailmankatsomuksen julistus. Toki hahmo kokee elokuvan aikana paljon, ja löytää itsensä ja tarkoituksensa - jälleen - mutta mitä sitten? Tuskin kenellekään on epäselvää, miten kaikki päättyy, mutta että mitä Rambo hahmona siinä saavuttaa jää hieman avonaiseksi. Tai sitten vain merkityksettömäksi, mikäli Rambo tulee katsoa enemmän universaalina tai ajankohtaisena elokuvana. Niin, tai viihteenä. Loppu kuitenkin vetää kaiken takaisin siihen, mistä kaikki alkoi, ja näin tämä hieman irtonaiselta vaikuttava kohtaus tuo jonkinlaisen sovituksen. Itseäni ihmetytti, ettei elokuvassa muuten ollut minkäänlaista lopuntuntoa, mitä Rocky Balboa suorastaan pursusi. Jospa tämä ei sittenkään ole viimeinen Rambo? Missä se muka on sanottu? Stallone ainakin vaikuttaisi olevan elämänsä kunnossa, joten eihän sitä koskaan tiedä milloin Rambo kenties vieläkin tylymmässä muodossa...

Kaikesta huolimatta John Rambo on joka tapauksessa kunniakas paluu ikonimaiselta hahmolta, joka periaatteessa lunastaa kaikki sille asettamani odotukset, ja jopa ylittää ne. Köykäisestä juonestaan huolimatta aikaan on saatu ehjä ja tasapainoinen kokonaisuus, josta ei suoruutta ja iskevyyttä puutu. Se jos mikä on äärimmäisen hyvä asia, ja sujuvasti ja paikoin nerokkaastikin toteutettu sumeilemattoman väkivaltainen toimintafilmi on katsomisen arvoinen tapaus jo sinänsä. Kieltämättä elokuva sai myös pohtimaan Burman/Myammarin tilannetta, varsinkin alun pysäyttävien dokumenttipätkien myötä. Tosin näiden pätkien oikeutus on vähintäänkin kyseenalainen. Tällaisen filosofialtaan pessimistisen sotaleffan jälkeen tuntuu mukavalta taas sukeltaa Rockyjen optimistisiin meininkeihin, ja todeta, että Stallone todella osaa ohjata ja kirjoittaa hyvin erilaisia elokuvia. Kaikista pienistä valituksista huolimatta John Rambo on loppujen lopuksi hyvin vaikuttava filmi monella tavalla. Ainakin on selvää, ettei tämän leffan jälkeen mikään muu tunnu pitkään aikaan oikein miltään.

Pisteet:
Arvosteltu: 23.02.2008
Katsottu: Teatterissa

Arvostelija

Sano mitä sanot
Tähtääjä
166 arvostelua

Burman sekava tilanne ei hetkauta vanhaa Vietnam-veteraania. Oikeastaan John Ramboa (Stallone) ei hetkauta paljon mikään muukaan. Siellä viidakossa tämä USA:n hallituksen kouluttama tappajaeläin metsästää käärmeitä henkensä pitimiksi ja toteaa vain, että: ”Fuck the world.” Tarvitaankin kaunis vaalea nainen (Benz) pyytämään kauniisti, jotta Rambo olisi jälleen se, miksi hänet koulutettiin: sotilas, joka taistelee viattomien elämän puolesta.

Elokuvassa ihmiset soditaan palasiksi kuin silppuriin tungettu mystisen firman kirjanpito. Hintelien burmalaisten kohtalo on kauhea, mutta Rambon puolesta ei tarvitse pelätä. Vaikka mies on asunut viidakossa ilmeisesti vuosikausia ja nauttinut paikallisten kanssa samaa ruokaa, hän on edelleen vaikuttava kaappi. Ja koostaan huolimatta Rambo on edelleenkin yhtä vaikea maalitaulu kuin vuosia sitten. Siinä jää moni nuorempi taistelija toiseksi, kun John näyttää, mitä improvisaatiolla ja itse taotuilla aseilla voi tehdä. Nyt ei ne nuoret, tekee mieli hyräillä, kun kovin räiskintä alkaa. Rauhan ja oikeuden asiallahan siinä ollaan, joten eihän sitä verilöylyä kai silloin voi paheksua?

Miksi ihmeessä Stallone palasi vielä nyt tähän toiseen nuoruusvuosiensa huippurooliin? ”Live for nothing or die for something”, tokaisee Rambo. Siihen kiteytyy paljon. Kukapa haluaisi olla vain se tyyppi, joka ensin teki muutaman hitin ja sitten useamman flopin? Stallone on julkisuudessa myös osoittanut kiinnostusta politiikkaan, vanhan kilpakumppaninsa Arnold Schwarzeneggerin tavoin. Tällä elokuvallaan hän tahtoo yhtä aikaa sekä käsikirjoittajan, ohjaajan, tuottajan että pääosanäyttelijän ominaisuudessa herättää ihmiskuntaa katsomaan Burman tilannetta. Leffa alkaakin maan hätää kuvaavilla uutiskuvilla. Mutta se mikä niitä seuraa, on ikävä kyllä paksun ja rasvaisen fiktion makuista. Rambon karismaattinen hahmo varastaa show'n aatteilta ja linkeiltä todellisuuteen.

Kasaritoiminnan ystävät ja Rambon ihailijat tuskin tulevat tähän Stallonen voimanponnistukseen pettymään. Heille John Rambo tarjoaa nautinnollisen puolitoistatuntisen. Muille raina on vain yksi uusi suoraviivainen äksönpätkä.

Pisteet:
Arvosteltu: 20.02.2008
Katsottu: Teatterissa

Arvostelija

Söpö
Ylläpitäjä
636 arvostelua