Nosferatu - Yön valtias (1979)

Friedrich W. Murnau halusi aikoinaan palavasti tehdä elokuvan Bram Stokerin kuuluisasta Kreivi Draculasta. Oikeuksia ei tullut, joten niinpä Murnau väänsi käytännössä saman tarinan uusiksi ja nimesi sen Nosferatuksi. Oikeusjuttuhan siitä syntyi. Kun sitten kuutisenkymmentä vuotta myöhemmin nuori lupaava ohjaaja Werner Herzog päätti tarttua samantyyliseen projektiin ja Stokerin teoksen copyright-oikeudetkin olivat vanhentuneet, niin Nosferatu - yön valtias –elokuvassa vilahtelevat tutut nimetkin.

Herzogin hidastempoinen, erilainen ja tyyliltään silti vanhaa vampyyrielokuvaperinnettäkin jatkava Nosferatu jakaa mielipiteitä voimakkaasti. Toiset tykästyvät sen hitaisiin päähenkilön tuskaa kuvaileviin ja ummehtuneisiin tunnelmiin, kun taas toisille se on pitkäveteistä wannabe-taiteellista pakkopullaa.

Joka tapauksessa nuorena alalle pompanneen Herzogin työllä on ansionsa. Tarinan Dracula ei ole se vampyyritarinoiden niljakkaan oloinen, tyylitelty viittasankari, joka saa (uhkeat valkoisiin yöpaitoihin puetut) uhrinsa värisemään sekä pelosta että kiihkosta. Tämä Dracula on ennemminkin kuin hänen mukanaan kulkeva ja ruttoa levittävä rottalauma: vihattu, ruma syöpäläinen. Liian kalpea, rumuutensa alle pelkonsa kätkenyt kummajainen. Sympaattinen, mutta silti niin kaukaisen etäinen outouden ruumiillistuma.

Show on pitkälti Klaus Kinskin (tällä kertaa kumaraan taipuneiden) harteiden varassa, sillä muut hahmot ovat vanhoja vampyyriperinteitä kunnioittaen yksipuolisia höpöhöpöosia. On sankari, on rohkea sankaritar ja muutamia sivuhenkilöitä. Ja tuntien maskeerauksen alle piilotettu kalpea Kinski on onneksi se keskipiste. Siinä missä vuoden 1922 Nosferatun Max Schreck oli luonnostaan pelottava mörrimöykky, tuo Kinski enemmän luonnetta ja tuskaa Draculaansa, mikä on ehdottomasti hyvä asia. Bela Lugosi –faninkin on myönnettävä herran ansiot suoraan.

Ongelmiakin piisaa. Olisi rumaa sanoa Nosferatua tekotaiteelliseksi, mutta eipä kaukana ole sekään. Nosferatu yhdistää nimittäin kierolla tavalla wanhan pökkelön kauhun, joka pistää nykykatsojan miettimään että hihittääkö vai syventyä hölmöön eleeseen vain vertauskuvallisesti, sekä Herzogin dokumentaarisen hitaasti etenevät visuaalityylittelyt. Kamera unohtuu liian pitkiksi ajoiksi kuvaamaan tyhjyyttä. Samaa tyhjyyttä puhkuu monin paikoin koko kerrontatapa, jonka kai päälle pitäisi läimäistä taiteellisuuden leima. Lopulta se kuitenkin vain tekee vampyyritarinoinnista pitkäveteisen ja tyhjentää tunnelatausta.

Nosferatu sisältää pari kiistatta komeata ja unohtumatonta kohtausta. Mm. rottakohtaus (vielä kun rotat olisivat mustia niin aah) tai kaupungin ylle levinneen rutonpelon täyteiset kuvat ovat elokuvahistoriaa. Vastaavasti voimakkaita hetkiä kohden on liian monta tuulessa tyhjänä lepattavaa kohtausta. Draculan linnassa luuhataan liian kauan ja niin innokkaimman vampyyrifaninkin into ehtii jäähtyä. Lisäksi Johathan Harkerin ja sivuosaan vajonneen Van Helsing -hahmon ympärille tiivistyvä kömpelyys on iso miinus, jota Kinskin monsterihahmon vähäeleisyys ja murheen varjotkaan eivät riitä poistamaan. Todellinen mestariteos ei pitäisi mukanaan tämän Van Helsingin kaltaista sivuhenkilöä tai kankeaa loppukohtausta.

Pisteet:
Arvosteltu: 29.04.2007
Katsottu: Kotona

Arvostelija

Arsi T. Elokolikko
Ylläpitäjä
714 arvostelua

Werner Herzogin versio legendaarisesta vampyyritarinasta ei sovi niille, joiden mielestä kauhun elementit koostuvat odottamisesta ja säikkymisestä. Tällainen näkökulma kauhuun on kehittymätön ja tylsistyttävä, osoittaen lähinnä katsojan kyvyttömyyden kokea elokuvaa sen katsomisen sijasta. Suunta mihin Herzog on tuotantotiimeineen Nosferatussa lähtenyt, on sellainen kuin suurissa kauhuelokuvissa yleensä: pelkkään säikyttelyyn keskittymisen sijasta elokuva yrittää sanoa myös jotain pelosta ja kauhusta itsestään, tehdä niistä tutkielmaa. Lähes jokainen vanha kauhuelokuva leikittelee ajatuksella siitä, että hirviö on inhimillisempi kuin elokuvan muut hahmot. Katsoja kokee lopulta hirviön tuhoutuessa helpotuksen sijaan (tai sen yhteydessä) sääliä yleensä epämuodostunutta ja yhteiskunnan ulkopuolelle jäävää hylkiötä kohtaan. Vain Draculan myytti on jäänyt tällaista silausta vaille. Alkuperäinen versio Nosferatusta on väkevä, mutta ei luotsaa nimihenkilönsä inhimillisyyttä samalla tavalla kuin Herzogin tulkinta. Se on enemmänkin kauhuelokuva perinteisessä mielessä, mikä ei tietenkään tee siitä huonoa elokuvaa, mutta huonon vertailukohdan Herzogin raadolliselle ja totutusta poiketen erittäin epäeroottiselle näkemykselle kylläkin.

Tarina on varmasti lähes jokaiselle tuttu. Jonathan Harker (Bruno Ganz) lähetetään Transilvaniaan kauppaamaan kreivi Draculalle, Nosferatulle (esittelyjä kaipaamaton Klaus Kinski), taloa Harkerin kotikaupungista, Varnasta. Perillä Transilvaniassa Harker saa kuulla aluksi taikauskona pitämiään varoituksia paikallisilta kyläläisiltä ja mustalaisilta ja lopulta saa itsekin selville kreivin todellisen luonteen asuessaan tämän linnassa. Värisevä ja koukkuselkäinen kreivi sattuu näkemään Harkerin morsiamen kuvan, lukitsee miehen linnaansa ja lähtee itse laivalla Varnaan mukanaan lauma rottia ja niiden levittämää ruttoa. Samalla kun Dracula riisutaan kaikesta myyttisyydestään, kauhu nostetaan toiselle tasolle. Elokuvan Draculaa ei näytetä lentävän lepakkona, vaikka lepakko-vertauskuvia vilautellaankin pitkin elokuvaa ja oikeita lepakkoja nähdään runsain mitoin. Itse asiassa elokuvassa nähtävät yleensä tunnetut kauhun merkit, yö, lepakot, vampyyri itse, tuodaan rauhoittavalle, inhimilliselle tasolle. Kauhua edustaa pikemminkin päivä. Ruton aiheuttama tuho tulee erityisesti tällöin esiin, luoden omituisen olon. Öisin ainoa liikkuva olento kaupungissa on vampyyri, valot tuikkivat valaisten kauniisti kivetyt kadut. Päivisin kadut täyttyvät sytytetyistä kokoista, kuolleista ja lukemattomien valkeiden ruumisarkkujen rivistöistä, jotka kiertelevät Varnan katuja kuin lapamadot. Tärkeä elementti Herzogille on silti tuoda esiin kaupungin kuollut elämä jo ennen ruttoa. Emme näe kuin vähän ihmisiä ennen vampyyrin saapumista perille. Nämä nähdytkin ovat ilmeettömiä, eleettömämpiä kuin jo kuollut Nosferatu, jonka jokainen ele hehkuu tuskaa. Näyttelijätyö korostaa tätä kontrastia. Elokuvassa on kolme intohimoista hahmoa: nimihenkilö; tämän hullu palvelija Renfield (Roland Topor) ja naispäähenkilö, puhdassydäminen Lucy (upeasti näyttelevä Isabelle Adjani). Tästä on luettavissa suoraa aikalaiskommenttia: inhimillisyyden menetykseltä ovat välttyneet ”vialliset” - hullut, hurskaat ja yksinäiset, usein ongelmiksi tuomitut ja halveksitutkin
yksilöt. Muut puhumaan pääsevät hahmot ovat pökkelöitä, eläviä kuolleita sanan moni-ilmeisessä merkityksessä. Jonathan Harker on ilmeetön ja tarkoituksella hieman ontoksi tehty sankarihahmo, jonka puolesta on vaikeaa olla peloissaan. Vasta elokuvan kauhistuttava loppu selittää miksi tämän edesottamuksia pitää seurata tarkkaan. Van Helsing (Walter Ladengast), yleensä Dracula-versioinneissa tärkeää roolia näyttelevä hahmo, on nyt vain sivuhahmo, vanhuudenhöperö tohtori, joka on fakkiutunut tieteellisiin näkemyksiinsä, eikä näe vampyyria edessään ennen äärimmäistä todistusta. Van Helsing edustaa kuivaa ja mielikuvituksetonta ihmistä, joka kyseenalaistaa kaiken, mitä ei voi omin silmin todeta.

Tärkein elementti tarinassa on silti balladi sairaudesta, kuolemasta ja yksinäisyydestä. Olisi helppoa vilauttaa sanaa eksistentialismi elokuvan yhteydessä, mutta se olisi jo liian helppoa. Jo aiemmin mainittu yhteiskunnallisuus tekee eksistentialismista, joka lopulta on varsin yksityinen aate, itsessään liian suppean tarkastelutavan, vaikkakin ison osan elokuvaa. Rappeutunut, isokorvainen ja talttahampainen Dracula on säälittävä ilmestys, epätoivoinen ja himojensa riivaama raukka, jota kutsutaan ymmärtämättömästi hirviöksi. Tämän säälittävyys korostuu tämän hakiessa rakkautta ihmiseltä, joka lopulta tuhoaa tämän. Kinski, joka on erinomainen näyttelijä, todistaa tässä elokuvassa muuntautumiskykynsä ja taidokkuutensa todellisen asteen. Draculaa itseään ei nähdä elokuvassa kovin usein, mutta nämä kohtaukset ovat mieleen jääviä ja vampyyrin läsnäolo hallitsee koko elokuvaa. Elokuvan teemana toimii vampyyrin vuosisatojen ajan tuntema vimma ja yksinäisyys, kuolemattomuuden kirous. Sama toistuu useaan otteeseen. Ruton riivatessa kaupunkia, sairastuneet ihmiset tanssivat kuin viimeistään päivää, tajuttuaan elämän arvokkuuden irvokkaasti vasta kuoleman edessä. He ovat joutuneet luovuttamaan taistelun, joutuvat tuomaan kuoleman elämäänsä silkan unohtamisen sijasta ja tanssivat ennen pitkää tuhoon. Heidän paikkansa päivällispöydissä korvautuvat rotilla ja mielikuvat tanssista ja kuolemasta yhdistyvät kuin itsestään Bergmanin Seitsemänteen sinettiin. Kaikki yksityisesti koettu heijastetaan suoraan yhteiskunnalliseen, ja elokuva muuttuu lähes täysin intohimottomuuden, hylkimisen ja moraalisen sokeuden kritiikiksi. Dracula on yhteiskunnan ulkopuolelta tuleva tuntematon ja pelottava voima, jonka voidaan tulkita edustavan niin edellä mainittuja yksinäisiä ja hulluja, kuin myöskin 1980-luvun kynnyksellä viimeinkin jotenkin julkiseksi puheenaiheeksi tulevia homoja. Ei vaadi paljoa mielikuvitusta tulkita rutto aidsina tai yleensäkin tietämättömien tuntemana pelkona homoseksuaaleja kohtaan. Lucyn mielestä vampyyri pitää tuhota, jotta rutto loppuisi, vaikka vampyyri ei voi olla täysin vastuussa rottien levittämästä sairaudesta. Tämä voidaan nähdä suorana kommenttina aids-hysteriaan ja homopelkoon.

Jokainen Nosferatun kohtaus ansaitsisi erillisen esseen. Jo elokuvan alku progebändi Popol Vuhin sävellysten humistessa erittäin tunnelmallisesti ja kuvattaessa muumioituneita ruumiita ja sittemmin elokuvan aikana toistuvaa teemaa, kuvaa hidastettuna lentävästä lepakosta, on vahva, yön voimaa täynnä. On tärkeää tajuta, että vaikka Herzog riisuu myyttisyyden kehää pois Draculan ympäriltä, kohtaukset pysyvät edelleen unenomaisina. Klaus Kinskin erinomaisesti tulkitseman vampyyrin juoksentelu autiossa kaupungissa (on tärkeää, että Dracula ei tee mitään yliluonnollista sinänsä, vaan tämä näytetään fyysisenä olentona), Jonathan Harkerin ratsastus jättimäisen tuulimyllyn ohitse, Lucyn unissakävely vaatteiden ja huoneen verhojen heiluessa ja sekoittuessa toisiinsa yhdeksi seitiksi, aavelaivaksi muuttuneen Draculan kuljetusaluksen hiljainen saapuminen satamaan tuoden mukanaan kuolemaa… kaikki todella voimakkaita kuvia, mutta silti vain muutamia lukuisien joukossa. Luonnon arvaamattomuus heijastuu suoraan ihmiselämän arvoihin erilaisine eläimineen, jotka edustavat erilaisia ihmisiä: Dracula on lepakko, Renfield on rotta, Lucy kissanpentu ja Jonathan hevonen. Kuohuvia koskia, liikkuvia pilviä ja kesyttämättömiä metsiä näytetään kuolleen kaupungin rinnalla. Herzogin elokuvissa kuvaus on paikallaan pysyvää, se luottaa silkkaan todistusvoimaan kuvaajasta riippumatta. Tässä tapauksessa virkaa toimittaa Jörg Schmidt-Reitwein. Popol Vuhin musiikki pyörii samojen teemojen ympärillä koko elokuvan ajan, mutta tekee kokemuksesta intensiivisen, hypnoottisen ja yhteen sidotun.

Nosferatu on todistus viimeisellekin epäilijälle siitä, että Werner Herzog kuuluu merkittävien ohjaajien joukkoon. Edellisen Kinskin kanssa tehdyn ohjaustyön, Aguirren, mielipuolisuudesta ohjaajan visio on vaihtunut kuvaukseksi tuskasta. Kun Aguirre tarkasteli enemmänkin prosessia tehden lopustaan mielipuolisuuden spiraaliin vajoamisen kliimaksin, on Nosferatu äärimmäisen monipuolinen kuvaus siitä, mitä tapahtuu paljon sen jälkeen, kun mielipuolisuuden pato on murtunut ja hulluuteen on jo totuttu. Sinällään se siis heijastaa monen nykyihmisen tuskaisia tuntoja ja kokonaisen yhteiskunnan rappeutumista. Ei mikään kovin tavaton aihe saksalaiselle nykyohjaajalle, mutta valtavan kiehtova vielä muutama vuosikymmen myöhemminkin. Nosferatu – yön valtias on yksiselitteisesti mestariteos.

nimimerkki: Lamourhaaja

Pisteet:
Arvosteltu: 09.01.2007
Katsottu: DVD

Arvostelija

Lamourhaaja
Tykittäjä
12 arvostelua

Dracula-filmatisointeja on lukemattomia. Laadukkaita ja vähemmän laadukkaita. Niistä ensimmäinen oli saksalainen ja siitä tuli klassikko. Yli 50 vuotta alkuperäisen Nosferatun ilmestymisen jälkeen Werner Herzog teki uusintaversion käyttäen samanlaista kuvastoa ja vampyyrin hahmoa. Tulos on kaunis vampyyrielokuva, joka ei niinkään ole kauhua vaan enemmänkin eksistentilisen ahdistuksen kuvaus.

Juoni on tuttu: Dracula ostaa talon kaupungista ja tekee pahojaan kunnes hänet tuhotaan. Kerronta on se piirre, joka erottaa tämän elokuvan lukemattomista muista vampyyrielokuvista.

Vampyyrin roolia hoitava Klaus Kinski rysäyttää itsensä suoraan parhaimpien Draculan esittäjien kastiin Christopher Leen hännille. Virnuileva unkarilainen jää armotta taakse Kinskin rohistessa ja väristessä yksinäisyyden raastamana rääkkänä, mikä ei tihku raivokasta seksuaalisuutta tai teeskentele romantikkoa. Kinskin tulkitsemana Dracula on yksinäinen, muinainen ja väsynyt otus, joka kaipaa kuolemaa kuin kauan sitten kuollutta rakkauttaan ja sen myös näkee sen olomuodosta. Katsoja tuntee pelkkää surua yksinäisen hirviön puolesta.

Nosferatu - Phantom der Nacht on kaunis elokuva, vaikkakin juoneltaan se on köyhä. Kaunis kuvasto, taitavat näyttelijät joita vetää Kinski sydäntä raastavalla ahdistuksella ja Popol Vuhin taidokas musiikki luo kauniin ja traagisen vampyyrieepoksen, minkä ainoa heikkous on töksähtävä loppu.

Kaunis elokuva, mutta ei suinkaan täydellinen.

nimimerkki: Jurpo

Pisteet:
Arvosteltu: 12.02.2006
Katsottu: DVD

Arvostelija

Jurpo
Tähtääjä
271 arvostelua

Vuonna 1922 maailmaa mullisti saksassa filmattu vampyyritarina Nosferatu. Vajaat 60 vuotta myöhemmin vuonna 1979 julkaistiin uudelleenfilmatisointi kyseisestä tarinasta. Leffa on kerännyt hyviä arvosteluja ja ylistyksiä, mutta minä vaan ihmettelen että miksi?

Leffa on alusta loppuun kaikkea muuta kuin hyvä kauhuelokuva. Tekijät ovat tiettävästi arvelleet, että kun kaikki tuntevat 20-luvun version niin hyvin että tietävät suunnilleen mitä leffassa tapahtuu, voi ihan hyvin tehdä tästä leffasta erittäin sekavan taide-elokuvan.

Leffan aikana ei tule kertaakaan kunnon kauhuntunnetta ja tarinan kulusta putoaa kärryiltä koko ajan. Loppu menee jo täydellisen sekavaksi, eikä alkuperäisen leffan tunnelmaa löydy sitten kirveelläkään. Kuitenkin tämä leffa tuntuu olevan joidenkin suosiossa ja on saanut hyviäkin arvosteluja. Etenkin Klaus Kinskiä vampyyrin roolissa on arvostettu, vaikka oikeasti hän on koko elokuvan heikko lenkki. Luulisin että jotkut ihmiset sekoittavat tämän alkuperäiseen, siihen kaikkien aikojen parhaimpaan vampyyritarinaan. Tämä leffa on iso vitsi. Välttäkää tätä ja katsokaa mielummin se alkuperäinen mykkäversio

nimimerkki: Pharr

Pisteet:
Arvosteltu: 19.10.2005
Katsottu: DVD

Arvostelija

Pharr
Vieras