Desperation (2006)

Desperation alkaa sen verran haikeankauniilla pianotunnuksella, että osa varsinaisista kauhufaneista saattaa kaikota ruudun äärestä saman tien. Samanlaisena karkottimena toimivat ohjaaja Garrisin kyseenalainen maine (eo. sanaa ei kirjoiteta King-hengessä isolla tällä kertaa) sekä elokuvalle syyttä kertynyt roskastatus.

Stephen King -sovitusta on siis jälleen kerran vääntämässä Mick Garris, kauhun ihmemies (ironisesti sanottuna), joka on ehtinyt ohjata paitsi Nakertajien kakkososan sekä surullisenkuuluisan Psyko IV:n, mutta myös ison kasan kirjailijaidolinsa kirjasia. Leffanäkemyksensä ovat saaneet Garrisin käsittelyssä mm. Riding the bullet, Hohdon 90-lukulainen minisarjaversio sekä kuuluisampana Tukikohta. Monesti työssä mukana konkreettisesti on ollut myös itse Kauhun Kurko, kuten myös tällä kertaa. Ja tällä kertaa parivaljakko myös onnistuu.

Garrisin ohjaukseksi Desperation on yllättävän jämäkkää kamaa. Surkeita kohtauksia ei juuri ole, ja ylle lankeava hirviön varjo sopii kuvaan kuin sekopäinen, Ron ”Hellboy” Perlmania muistuttava, junttipoliisi pelottavine otteineen Desperation-nimiseen kyläpahaseen. Karismaattisen Perlmanin toimesta leffa myös potkaistaan liikkeelle, vaikka intron höpöhöpöpariskuntaa näyttelevä duo Annabeth Gish ja Henry Thomas yrittääkin pistää kapuloita rattaisiin Hei, ollaanks me ala-asteen näytelmäkerhossa –asenteellaan.

Desperation on kurkistus Kingin yhden hienoimman vakiopahiksen eli Tak-olion maailmaan, samaa teemaa esittelee myös Richard Bachmanin nimellä aikoinaan kirjoitettu Teloittajat (teoksissa on jopa samannimiset henkilöt), koko tuotannon väkivaltaisin teos. Koska Kunu itse toimii käsikirjoituksen muovaajana, leffa on uskollinen alkuperäisteoksen hengelle, ja jopa Kingille hyvin epätyypillinen Jumalan sanaan yliluonnollisuuteen asti vannova poikanen on mukana juonikuvioissa. Tämä on poikkeuksellista siksi, että kirjailijaherran normimaailma on hyvin epäuskonnollinen, eikä meno tunnu siksi lainkaan tuputtamiselta. Jokainen päättäköön itse, onko hahmo oikeasti uskoteemaa leffaan tuova lisä vai yksi outo lapsonen lisää kauhuleffoihin.

Rukoilijapoikasen ympärillä kulkee värikäs joukko muita tuhon keskelle joutuneita. Lievähkösti karitapiomaisella habituksella varustettu Tom Skerritt muuntuu maata prätkällä kiertäväksi kirjailijastaraksi, Steven Weber tämän sankarilliseksi apumieheksi ja Kelly Overton kyytiin eksyväksi söpöksi liftaritytöksi. Weber & Overton –parin yhteiselossa on samaa kuin niinikään Kingin luoman Langolieerit-leffan (joka muuten on sitä kuulua laaturoskaa) teiniparissa. Ts. tietty välittäminen näyttäisi heijastuvan parin otteista. Sama ei todellakaan päde jo aiemmin mainittuun kaksikkoon.

Ron Perlman on vähähköstä ruutuajasta huolimatta silti leffan ykkösnäyttelijä. Ahavoituneille ja kuin kivestä veistetyille kasvoille on helppo loihtia riivatun hyvin toimivia ilmeitä. Collie Entragian –poliisiin on haettu selkeästi vaikutteita vuosikymmenten takaisista klassikoista, ja varmasti myös Kingille rakkaista italowesterneistä.

Kauhujännäri viljelee ison tukun viittauksia muutenkin vanhempaan leffakulttuuriin. Seinän Redrum-teksti suorastaan hivelee leffailijan mieltä, samaa tunnetta luovat mm. Piinasta napatut replat (”I'm your number one fan!”). Maailmojen lähteestä kumpuava Tak-hirviö sen sijaan jakanee jo mielipiteitä voimakkaammin, toisaalta Tak al Lah –hyminässä on oma kirottu vimmansa. Nimenomaan kirottu.

Desperation on Mick Garrisin ohjaamaksi televisioelokuvaksi valtaisa positiivinen yllätys. Suruitkuja, ei niitä tavallisia, eikä muitakaan, ei tarvita, joskin loppukohtauksen olisi paremmalla tyylitajulla voinut toteuttaa. Jännärilatinki on lähes kokoajan mieltä kutkuttavan korkealla. Vaikka poikkeuksellisen uskonnollinen, teologiaa löyhästi pohtiva asenne varmasti ärsyttää monia kauhugenren ystäviä, niin kertaakaan (Isä meidän –)rukous ei ole leffassa kuulostanut yhtä hyvältä ja hämmentävältä. Samaa hämmennyksen tunnetta ruudulta huoneeseen heittelee niin moni b-luokan tähdeksi julistettu kasvo, että peukkua on nostettava. Siitä huolimatta, että Arsi tuntee lapsenomaisen ylistyksensä jälkeen olevansa nimeltä mainitsemattoman lehden Eri mieltä –kolumnikisassa ja vieläpä vahvasti yleistä mielipidettä vastaan, niin pakko se on antaa toimivan roskakauhun sielua syödä ja nakertaa. Can Tah, Can Tak!

Pisteet:
Arvosteltu: 02.03.2008
Katsottu: Kotona

Arvostelija

Arsi T. Elokolikko
Ylläpitäjä
703 arvostelua

Nevadalaisessa Desperationin kaupungissa touhuilee melko epämääräinen sheriffi. Hän pidättää ihmisiä kaduilta ja paiskaa heidät putkaan ikään katsomatta. Hän myös saattaa tappaa vankejaan. Sheriffi osaa kaiken lisäksi kommunikoida eläinten kanssa. Mutta vangit eivät aio lannistua.

Stephen Kingin romaaneista ja novelleista on lähtöisin monentasoista minisarjaa ja elokuvaa. Taso kyllä vaihtelee huimasti. Loistavaan päähän menevät Kubrickin Hohto ja Shawshank Redemption. Onnettomiin tekeleisiin kuuluvat muun muassa Maissilapset ja The Mangler. Myös Desperation asettuu onnettomien tekeleiden joukkoon.

Jos tämä elokuva olisi tehty 1970-luvulla, niin tätä voisi pitää ihan ok-tasoisena pläjäyksenä. Mutta nykyisellään tähän on tungettu sellaiset määrät kliseitä, että ihan hirvittää. Desperationissa ei ole mitään, mitä ei olisi aiemmin nähty. Muun muassa outo lapsi on jo wanha juttu. Nähty jo niin monta kertaa, ettei enää osaa laskeakaan. Kliseisyyden takia tämä elokuva on myös auttamattoman ennalta-arvattava. On todella helppo arvata, mitä tapahtuu seuraavaksi.

Desperation on olevinaan kauhutrilleri. Jännitystä ei kylläkään löydy mistään. Homma etenee alusta loppuun niin kuin katsoja ajatteleekin. Ei tässä kyllä ole mitään yllättävää. Kauhusta ei voi puhuakaan. Muutama säikyttelykohtaus on, mutta se ei tätä pelasta. Kauhun luominen epäonnistuu monestakin syystä. Pahin kompastuskivi on se, että katsojalle paljastetaan liikaa asioita. Ja tunnetustihan paras kauhu syntyy siitä, että ei näytetä, eikä paljasteta kauhun alkuperää ainakaan kovin tarkasti. Tässä kyllä näytetään ja paljastetaan aivan kaikki. Mitään ei jätetä katsojan omien arvailujen varaan.

Varsin ärsyttävä seikka tässä elokuvassa on uskonnon suorannainen tuputtaminen. Pääosassa oleva kersa rukoilee Jumalalta apua ja sitähän tulee. Jotenkin sanoma tuntuukin olevan se, että jos Jumalaa muistaa rukoilla usein, niin kaikki muuttuu paremmaksi. Amerikkalaisiin tällainen uskonnollinen propaganda voi upota, mutta ei kylläkään toimi maallistuneen suomalaisen kohdalla.

Eipä hahmo- ja näyttelypuolikaan pelaa niin kuten pitäisi. Ainoa hahmo, joka kiinnostaa edes hieman on Ron Perlmanin näyttelemä sheriffi. Sheriffin on ilmeisesti tarkoitus olla pelottava, mutta hahmon ei oikein onnistu olemaan sellainen. Aluksi sheriffin hulluus on säväyttävää, mutta kun mies pysyy tasaisen sekona, niin tulee hetki, jolloin mikään miehessä ei enää säväytä. Muut hahmot ovat sitten niin persoonattomia, ettei katsoja edes jaksa välittää, kuka jää henkiin ja kuka ei. Sheriffin lisäksi jotain särmää saadaan vain Shane Habouchan näyttelemään poikaan, mutta kaveri rukoilee siihen malliin, että monet amerikkalaiset TV-saarnaajat tuntuvat jo ateisteilta. Tällaiseen tympääntyy pian. Eikä Habouchan näyttelemisessäkään ole kehumista. Tosin tässä ei kenenkään näyttelemistä juuri pääse kehumaan.

Desperation on kyllä selkeästi kehnoimpia Stephen King -filmatisointeja. Huono kässäri, hemmetin moinen kliseearmeija, uskonnollinen propaganda ja surkea näyttely kyllä pilaavat tämän rainan totaalisesti. En voi suositella tätä edes Stephen King -faneille.

nimimerkki: Ville

Pisteet:
Arvosteltu: 11.08.2007
Katsottu: DVD

Arvostelija

Ville
Tähtääjä
474 arvostelua