Suomen elokuvissa sata vuotta sitten: toisenlainen ohjelmisto, toisenlaiset puitteet

6.12.2017 17:08

Kun Suomi nyt täyttää sata vuotta, elokuvateattereissa pyörivät sekä huikean menestyksekäs kolmas leffaversiointi Väinö Linnan Tuntemattomasta sotilaasta, kotimainen lastenleffa Heinähattu, Vilttitossu ja Rubensin veljekset että ulkomaista elokuvatuotantoa edustavat Paddington 2 ja sarjakuvafilmatisointi Justice League. Mutta miten ja millaisia elokuvia Suomessa katsottiin sata vuotta sitten?

Aikana, jolloin radiokin oli vasta tekemässä tuloaan (kaupallinen radiotoiminta alkoi 1920-luvulla), yksittäisestä kylästä saattoi löytyä vain yksi puhelin – vaikkapa kyläkaupan seinästä – ja televisio sekä internet olivat kaikelle kansalla tuntemattomia käsitteitä, myös elokuva oli vielä verraten nuori taidemuoto. Nk. eläviä kuvia – mustavalkoisia ja mykkiä – saattoi nähdä osana suosittuja varietee-esityksiä, vaikkapa ohjelmiston täytteenä musiikkinumeroiden välillä. Artisteja saapui Suomeen ulkomailta asti, kunnes ensimmäinen maailmansota teki matkustamisesta hankalaa.

Vuonna 1917 Suomessa oli jo 112 elokuvateatteria, joissa käytiin arviolta 7 888 000 kertaa. Teatterisaleja luotiin tyylillä seurapiirien illanviettoja ajatellen: esim. Helsinkiin rakennettiin Maxim, jonka sadat istuinpaikat oli päällystetty englantilaisella plyysillä punaisiksi, pinnoilla näkyi upeita ornamenttikoristeita ja nyt jo puretusta elokuvateatterista löytyi myös keittiötilaa tarjoilujen järjestämistä varten.

Entä mitä elokuvissa saattoi nähdä? Jo vuodesta 1911 asti Suomessa tarkastettiin elokuvia, eikä esim. murhia, ryöstöjä tai muita vakavia rikoksia esittäviä filmejä saanut esittää julkisesti ollenkaan. Entisajan seulaa tuskin siis olisi läpäissyt edes värikäs sarjakuvaseikkailu Thor: Ragnarök. Rikos- ja toimintaleffojen sijaan mm. Charlie Chaplinin hauskat lyhytkomediat olivat suosiossa jo vuodesta 1915 alkaen. Vuonna 1913 Italiassa valmistunut pitkä historiaspektaakkeli Quo Vadis? innoitti elokuvantekijöitä luomaan myös yhä pidempiä näytelmäleffoja, joita esitettiin näytöksissä joko lyhytelokuvasikermien ohella tai yksistään 1910-luvun loppua kohden enenevissä määrin.

Sodan takia esim. aiemmin Suomessa suositut saksalaiset elokuvat olivat kokonaan pannassa, mutta venäläisiä elokuvia oli tarjolla runsaasti. Yksi niistä saattoi olla tuotteliaan Jakov Protazanovin Patarouva, 84-minuuttinen mykkäversio oopperasta, joka pohjautui Alexander Pushkinin tekstiin. Elokuvan äänimaailmasta vastasi esitystilanteessa joko paikan päällä soittanut orkesteri, yksittäinen muusikko tai savikiekkoa soittanut gramofoni. Yleisesti Suomessa esitetyistä leffoista tarjottiin sisältökuvauksia suomen ja ruotsin lisäksi venäjäksi, jotta katsojat pysyivät perillä leffan tapahtumista.

Kotimaista pitkää elokuvatuotantoa ei vuonna 1917 tiettävästi ollut lainkaan. Taistelut vaikeuttivat mm. filmin saatavuutta ja silloisilla laitteilla oli muutenkin hankala kuvata sisätiloissa joko valon puutteen tai koko sähkövirran hankalan saatavuuden takia. Ulkokuvaaminen puolestaan oli kielletty sensuurin toimesta.

Entä paljonko elokuvankävijä joutui maksamaan, kun hän halusi viihtymään leffasalin hämärään? Tilastotietojen mukaan keskimäärin 1,09 markkaa, mikä vastaa nykyrahassa 0,04 euroa. Ero on valtava, vaikka hintaa vertaisi vain esim. Finnkinon yksittäisen sarjalipun tämän hetken hintaan (10 euroa).

 

Lähteet: Suomen Kansallisfilmografia 1 (Edita 2002), Markan tähden: yli sata vuotta suomalaista elokuvhistoriaa (Turun yliopisto, 1995), Rahamuseo, Finnkino, Elonet

Kuva: J. Willis Sayre Collection/Charlie Chaplin: Charlie siirtolaisena, 1917

Lisää luettavaa