Western-tunnelma loistaa koko elokuvan ajan poissaoloaan.

8.2.2009 11:28

Arvioitu elokuva

Ohjaajat:
Käsikirjoittajat: ,
Alkuperäinen nimi:Oggi a me... domani a te!
Valmistusvuosi:1968
Pituus:95 min

Kuulostaakos ohjaaja Tonino Cervi tutulta? Tuskinpa. Mutta kuulostaako käsikirjoittaja Dario Argento tutulta? Tai näyttelijä Bud Spencer? Entäpä William Berger? Näiden äijien yhteistyön tuloksena syntyi western Kostajat, englanniksi Today We Kill, Tomorrow We Die tai italiaksi Oggi a me… domani a te! Totaalisen neverheard-ohjaajan käsissä tämä nimekäs ja laatuakin aikaiseksi saanut tekijäkatras onnistuu luomaan täysin ainutlaatuisen, unohtumattoman ja poikkeuksellisen westernin. Tai sitten ei. Tai jos onnistuukin, niin lähinnä negatiivisessa mielessä.

Juoni on se tavallinen: Bill Kiowa (Halsey) on joutunut syyttömänä vankilaan. Tästä ymmärrettävästi suivaantuneena Kiowa on veistellyt itselleen puisen leikkiaseen ja harjoitellut vetämistä useamman vuoden ajan – yötä päivää! Nyt hän on lännen nopein, ja vapauduttuaan päättää kostaa onnettomuutensa aiheuttaneelle Elfegolle (Tatsuya Nakadai). Kostoretki vaatii tietysti apureikseen tietysti villin lännen vaarallisimmat miehet, ja niinpä Djangon ja Mustan Kyyn välimuotoa muistuttava sankarimme haaliikin kavereikseen joukon apureita. Asiaankuuluvasti jokaiselle on kirjoitettu myös yksi luonteenpiirre: lihava ja parrakas O’Bannion (Spencer) nauttii erityisesti parranajosta kun taas Francis ”Colt” Moran (Berger) on kiinnostunut erityisesti uhkapelaamisesta.

Juonessa ei siis ole mitään ihmeellistä, ja henkilögalleriakin on se tavallinen. Kostajissa erikoisinta piirrettä edustaakin juonen paikoitellen täysin käsittämätön painottaminen. Esimerkiksi kaveriporukan haalinta vie puolet elokuvan kestosta. Kun hahmot kerran on jätetty sen kuuluisan yhden luonteenpiirteen varaan, tässä tuskin on kyse halusta syventää hahmoja, vaan pikemminkin tämä tuntuu elokuvan itsetarkoitukselliselta pitkittämiseltä ja pakollisen puolentoista tunnin täyttämisellä ”ihan vaan jollain” materiaalilla. Umpitylsää kerääntymisintroa piristetään sentään veikeällä kortinpeluukohtauksella ja muutamalla hauskalla vitsillä, jotka tosin kaikki on nähty Kostajia ennen jo jossain muussa elokuvassa.

Kun urpo intro päättyy ja itse elokuva alkaa, tuntuu Kostajat paikoitellen ihan kelpo länkkäriltä. Juttuun on kirjoitettu jopa jonkinlaisia juonenkäänteitä, eikä spagettiwestern-genrelle niin tyypillisiä loogisia kämmejä ole juurikaan. Väsähtäneisyyden tuntu kuitenkin vaivaa Argenton käsikirjoitusta jatkuvasti, mikä on vähintään ihme, löytyyhän miehen CV:stä paitsi sarja laatugialloja, myös Sergio Leonen ”Huuliharppukostajan” käsikirjoitus. Kostajien käsikirjoitus on kuitenkin tönkkö kuin mikä. Pahiksen motiivit ovat vähintään hämärät ja muutenkin roistohahmo on jätetty kovin munattomaksi machetea heiluttelevaksi sekopääksi. Akira Kurosawankin elokuvia tähdittänyt Tatsuya Nakadai tekee täysin sieluttoman roolisuorituksen, eivätkä myöskään Bud Spencer tai William Berger tee sellaista suoritusta, jota jälkeenpäin muistelisi lämmöllä – toista oli, kun Spencer antoi rosvoille turpaan Terence Hillin kanssa, ja William Bergerin huima suoritus ”Keomassa” saa tämän varhaisen seisoskelun näyttämään lähinnä nolostuttavalta.

Itse Kostajien loppukohtaus on sitten jotain niin tökeröä, ettei paremmasta väliä. Siltä varalta, että jotakuta nyt oikeasti sattuisi kiinnostamaan, jätän sen spoilaamatta, mutta sen verran voin antaa vinkkiä, että useimmissa deathmatch-tietokonepeleissä on tätä rymistelyä syvällisempi juoni ja moniulotteisemmat tapahtumat. Ja kun elokuvan alku kerran on pääosin erittäin pitkästyttävä ja ylipitkä, ja lopetus taas niin tönkkö ja huono kuin vain voi olla, ainoa nautittava osuus on näiden kahden kohtauksen väliin jäävä noin 20 minuutin pätkä, jossa on jopa ihan oikeaa juonta. Mutta kun western-tunnelma loistaa koko elokuvan ajan poissaoloaan, ei pohjoisitalialaisella suolla kuvattu ratsastelu suo sellaista tyydytystä, että elokuvaa ihan heti haluaisi katsoa uudestaan.

Kostajat on huono western, eikä mitään muuta. Dario Argenton käsikirjoitus on ylisimppeli ja kaikkea muuta kuin omaperäinen. Hyväksi luulemani näyttelijäkaarti tekee lähinnä huonon suorituksen, eikä edes Bud Spencerin elämöinti herätä oikein minkäänlaisia tunteita. Ohjaaja Tonino Cervin kerronta on kömpelöä, vailla jännitteitä ja painottaa juonen hidastempoisimpia ja turhimpia osia käsittämättömällä tavalla. Oikeastaan vain ajoittain vauhdikkaat toimintakohtaukset ja ihan hauskat vitsit pelastavat tämän tekeleen täydelliseltä surkeudelta.

Arvosteltu: 08.02.2009

Lisää luettavaa