South Parkin Barbra Streisand -vitseille on monikin tainnut nauraa. Tämä pitkän uran tehnyt viihdetähti tunnetaan parhaiten ehkäpä laulajana, joka keuhkoaa siirappisia biisejä niin että eturivin ihailijoilta lentävät tupeet päälailta. Vuosia sitten Streisand oli näkyvästi esillä muutamissa elokuvissakin, joista pari hän jopa ohjasi. Hello, Dolly! ei kuitenkaan kuulu Streisandin omiin ohjauksiin, vaikka siinä on sellaista kevin costnermaista laajuutta kuin hänen omissakin elokuvissaan.
Ikuisesti sadetanssistaan muistettavan Gene Kellyn tirehtööräämä Hello, Dolly! myötäilee samannimistä hittimusikaalia kuin leffan puvustajan luomukset Streisandin kroppaa. Streisandin esittämän Dolly Levin romanssiseikkailu ei kuulu läpilaulettuihin musikaaleihin. Niinpä tämä yli parituntinen kosiokimara saattaa tuntua vastenmieliseltä heistä, jotka eivät tykkää kesken arkiaskareiden laulamaan puhkeavista ihmisistä. Todettakoon kuitenkin, että leffan biisit eivät ole niin irrallaan tarinasta, että lauleskelusta voisi juuri sen tähden saada mahanpuruja. Probleemana on lähinnä se, että ohjaaja Kelly on tanssijana päätynyt ahtamaan tähän torttuunsa niin paljon hilloa ja kreemiä, että jopa musikaaleista pitävä saattaa tuntea saavansa siinä jotain liikaa.
Streisand on Dolly Levinä tomeran tätimäinen, mutta hänen skaalansa ulottuu myös siitä paljon herkempään. Tämän parisuhteita elääkseen järjestelevän lesken palveluksia kaipaa leffassa Walter Matthaun esittämä Horace Vandergelder. Myös Vandergelder on luonnollisesti laulurooli, joten katsojilla on ”ilo” kuulla muiden ohella Matthaun hoilottelua. Mies ei missään tapauksessa vaikuta olevan roolissa kotonaan; jokainen Matthaun hetki kuvissa on väkinäisen oloinen. Osittain tästä johtuen Vandergelder on yhtä yksioikoinen tyyppi kuin leffan sivuroolien miehet ja naiset.
Sivunäyttelijöiden massasta ponnistaa kuitenkin esiin Michael Crawford. Mies sätkii nuoruutensa tunnossa ja kunnossa tarinan apupoika Corneliuksena. Hahmona Cornelius on yhtä köyhä kuin yksinäinen Ikea-pöytä hehtaarihallissa, mutta Crawford vetää siitä huolimatta roolinsa läpi suurella innolla. Tukea performanssille antaa Corneliuksen kaveria esittävä Danny Lockin.
Viimeisen soinnun kajahdettua Hello, Dolly! tuskin jättää katsojaa kovin euforiseen tilaan. Liika makeus, laulunumeroiden visuaalinen pömpöösimäisyys ja miespäähenkilön onttous vesittävät sen riemun tunteen, jonka hyvästä musikaalista saattaisi saadakin. Streisand-faneille leffa on silti must-see.
