Western on jo melkein kuollut genre. Tuo lajityyppi rehotti valtoimenaan Hollywoodin kulta-aikoina, mutta kun suurimmat nimet tuolla saralla menehtyivät tai lähtivät tekemään toisenlaisia elokuvia, niin westernin aika näytti olevan ohi. Väkivallan mestari Peckinpah teki lännelle jäähyväiselokuvan Hurjan joukon muodossa vuonna 1969 ja Eastwood puolestaan hyvästeli lännen viimeisessä länkkärissään Armoton vuonna 1992. Noita kahta elokuvaa pidetään omanlaisina lopetuksina kyseiselle genrelle. Varsinkin Armottoman jälkeen genre on kitkutellut henkihievereissään.
Western on kuitenkin jättänyt jälkensä elokuvamaailmaan ja sen vaikutus näkyy muissakin elokuvissa. Minne tuuli kuljettaa -melodraamaa voisi jopa kutsua moderniksi westerniksi. Se kertoo viimeisistä aidoista cowboyista. Tekniikka on tuloillaan, hevoset ovat vaihtumassa autoihin, karjatilat siirtyvät suuremman kihon alaisuuteen ja karjan saa ajettua laitumille helpomminkin kuin vanhalla menetelmällä.
Leffa sijoittuu ajallisesti toisen maailmansodan jälkeiseen aikaan. Sotimassa olleet lehmipojat, Pete ja Big Boy, ovat parhaat kaverukset. He auttelevat työssään toisiaan ja ryyppäävät rankasti. Rauhallinen ja jollain tavalla ujo Pete on rakastunut epäonnellista avioelämää viettävään Monaan, mutta joutuu olosuhteiden pakosta nauttimaan Josepha -nimisen kaunottaren seurasta. Kovista muistuttava mutta sympaattisen olemuksen omaava Big Boy pokaa Monan, kaverinsa ihastuksista tietämättään, ja heidän välilleen syntyy hehkeä romanssi. Pete joutuu katsomaan vierestä, samalla kärsien mutta myös suuresti ystäväänsä kunnioittaen. Elokuvan pahiksena on karjaparoni Jim Ed Love, joka on omimassa kaikkien tilallisten maat itselleen.
Teemat ovat lännenelokuvalle tyypillisiä, samoin kuvasto. Minne tuuli kuljettaa on kertomus tukahdetuista tunteista, koston janosta ja oman kunniansa säilyttämisestä, juuri niistä tutuista western-aiheista. Idylli on kuivaa preeriaa New Mexicon maaseudulla. Tunnelma on hyvin surumielinen, mitä edistää Carter Burwellin upean haikeat sävellykset. Juoni etenee rauhallisesti ja ohjaaja Stephen Frears kuuluukin niihin kavereihin, jotka luottavat tunnelmaan enemmän kuin tarinaan.
Sam Peckinpah taisteli saadakseen tämän Max Evansin kirjan valkokankaalle, mutta ehti kuolla aikaisemmin toiveen toteutumista. Jos itse väkivallan mestarina pidetty mies olisi saanut ohjata sen, niin elokuvan kuvat olisivat ehkäpä vähän karheampia ja rujompia. Frearsin käsissä elokuva on kuin kaunis maalaus, mutta tällainen runollisuutta muistuttava kerronta kyllä sopii tähän täydellisesti.
Joidenkin katsojien mielestä Minne tuuli kuljettaa voi vaikuttaa kliseiseltä ja niinhän se vähän onkin. Esimerkiksi pinnalta katsottuna hahmot vaikuttavat varsinaisilta stereotypioilta, mutta loppupeleissä he ovatkin varsin syvällisiä ja persoonallisia henkilöhahmoja. Penélope Cruzin tulkitsema Josepha ja Sam Elliotin näyttelemä Jim Ed Love ovat ainoat hieman ontoiksi jäävät henkilöhahmot, mutta he kuitenkin täydentävät tarinaa hyvin. Ilman heitä teos olisi luhistunut täysin kasaan.
Perinteisyyden ja pienoisen kliseisyyden voi kuitenkin nähdä hienona tunnelman luojana. Westernithän yleensä aina toistivat sitä samaa tuttua kaava, mutta eihän kukaan niitä kliseisiksi mennyt haukkumaan. Perinteinen cowboy-meininki ja tyypillinen lännenelokuvan loppu kaikessa haikeudessaan tuovat sitä jäähyväis-meininkiä vahvemmin esille. Tällä tavoin elokuva riipaisee vahvasti ja vain todellinen kivi selviää mitään koskettavuuden tuntemusta lopputeksteihin saakka.
Teoksen esittämä kolmiodraama toi kaikesta klassisuudesta huolimatta annoksen tuoreutta peliin. Näyttelijätyö pelaa mainiosti tuoden aitoutta peliin, mikä johtuu näyttelijöiden hienosta työskentelystä mutta myös siitä, että kasvoja ei ole kulutettu loppuun. Vielä vuonna 1998 täysin tuntematon Billy Crudup oli nappi valinta rauhallisen Peten rooliin. Hurjempaa Big Boyta tulkitseva Woody Harrelson vakuuttaa aina, eikä tämäkään upea roolisuoritus tee ollenkaan poikkeusta. Olen aika usein haukkunut Patricia Arquettea huonoksi näyttelijäksi, mutta tämän nähtyäni totesin kaikkien haukkujen olleen turhaa höpinää, sillä Monan rooli todistaa Arquettella olevan todellisia kykyjä näyttelemisen saralla. Toivottavasti ei nyt vain jumitu kokonaan TV:n puolelle.
Westernien lisäksi Minne tuuli kuljettaa -filmin vahva lähisukulainen on selvästi Hud – lännen kapinallinen, joka samalla tavalla näytti todellisen lännen kuolemaa surumielisissä tunnelmissa.
