Sohvanvaltaajat kertoo tavallisten ihmisten elämästä, tavattoman hauskalla otteella.

28.2.2011 00:04

Arvioitu elokuva

Partasuinen äijä löhöää nojatuolissa ja tuijottaa tv:tä. Vieressä sohvalla löhöää nainen ja vetää tupakkaa. Toisessa nojatuolissa on teini-ikäinen poika, hänkin löhöämässä. Asunto on sotkuinen. Partasuu laukaisee sarkastisen kommentin tv-ohjelmasta, ja käskee pojan keittiöön keittämään teetä. Pojan mentyä ovikello soi. Huoneeseen astelee nuorehko pariskunta, jonka molemmat osapuolet asettuvat löhöämään sohvalle. Hiljalleen, tv:n katselun lomassa, alkaa tylsämielinen keskustelu, jossa käy ilmi mm. pariskunnan aiemmin syöty lounas, partasuun ummetus sekä muita tavallisia, mutta tälle perheelle ah, niin täkeitä asioita.

Näin alkaa lähes jokainen Sohvanvaltaajien jakso, eikä tempo tuon puolituntisen aikana muutu oikeastaan mihinkään suuntaan. Sohvanvaltaajat, oikealta nimeltään The Royle Family (ei siis ROYAL eli kuninkaallinen, vaikka siihen kai viitataan…), on BBC:n esittämä komediasarja, joka seuraa Roylen perheen arkea. Perheen henkisenä päänä toimii Jim (Ricky Tomlinson), jo aikaa sitten työttömäksi ryhtynyt vetelys, joka aamusta iltaan nojatuolistaan käsin heittelee sarkastisia ja loukkaavia vitsejä suuntaan jos toiseen, kiivastuen tuon tuosta. Perheen fyysisenä päänä taas on Jimin vaimo Barbara (Sue Johnston), empaattinen leipomotyöntekijä, joka suorittaa mukisematta perheen kotiaskareet. Jimin ja Barbaran esikoinen, jo aikuinen Denise (Caroline Aherne) on isänsä tavoin laiskaakin laiskempi vetelehtijä, joka viettää yksinkertaisen möllöttäjämiehensä Daven (Craig Cash) kanssa aikaa vanhempien kotisohvalla. Juoksupoikana ja muiden haukuttavana on perheen kuopus, suhteellisen normaali Antony (Ralf Little). Muita alituiseen näkyviä henkilöitä ovat naapurin hössöttävä Mary (Doreen Keogh), hänen tuppisuinen aviomiehensä Joe (Peter Martin), heidän ikuisuusdieetillä oleva Cheryll-tyttärensä (Jessica Hynes), Jimin kaveri Twiggy (Geoffrey Hughes) sekä Barbaran dementoitunut, kaikesta pihalla oleva äiti Norma (Liz Smith).

Sohvanvaltaajat vaikuttaa ensisilmäyksellä ehkä tylsältä; mitä ihmeellistä on katsoa, kun tavalliset ja rumat ihmiset istuvat ja haukkuvat toisiaan? Ja vetävät röökiä. Ja syövät mitä sattuu. Mikä tässä on niin katsomisen arvoista? Sohvanvaltaajien hienous kuitenkin piilee juuri siinä; sarja näyttää tavallisia ihmisiä, jotka touhuavat ja puhuvat tavallisia asioita, ja näistä asioista revitään vatsalaukkua särkevää huumoria. Kukaan ei ole veistosmaisen komea tai kaunis, kaikki ovat sanalla sanoen ”oikeita” ihmisiä. Jollakin on perunanenä, jollakin taas läskiä vatsan ympärillä ja jonkun vinot ynnä keltaiset hampaat laittavat pään särkemään.

Mitään mullistavaa Sohvanvaltaajat ei esitä, mutta toisaalta eiväthän tavalliset ihmiset teekään mitään mullistavaa. Sitä hekottelee näiden henkilöiden pienille piireille ja turhanpäiväisille jutuille, mutta alkaakin samalla miettiä omaa elämää ja omia piirejään; melkein yht’yhteen menee. Muutaman jakson kuluttua ydinperhe ja sen ympärillä pyörivät ihmiset alkavat oikeasti tuntua tutuilta, ja jo ensimmäisen tuotantokauden jälkeen on kuin olisi tuntenut nämä ihmiset aina.

Sohvanvaltaajissa on siis kolme tuotantokautta (plus muutamat erikoisjaksot päälle), ja vaikka luulisi, että nämä kaudet koostuvat pelkästään puhumisesta ja sikailuista, niissä kaikissa on kuitenkin eräänlainen punainen lanka, joka yhdistää jaksot toisiinsa; 1. kaudella pohditaan ja odotetaan Denisen ja Daven häitä, 2. kaudella tämä nuoripari odottaa lasta ja 3. kaudella yritetään painiskella vauvan ja sen tuomien muutosten kanssa. Tämän johdosta Denise ja Dave siis kohoavat jonkinlaisiksi päähenkilöiksi sarjassa, heidän kanssa kun säädetään eniten.

Sohvanvaltaajat poikkeaa (vielä tänäkin päivänä) sitcomien valtavirrasta paitsi juoneltaan/tapahtumiltaan, myös mm. siten, ettei purkkinaurua käytetä. Toisin sanoen liveyleisön edessä ei näytellä eikä sen kautta rään savyttämä nauru raikaa. Myöskään kamera ei jökötä kaukana näyttelijöistä, liikkumattomana, vaan on ihmisten seassa, liikkuu nopeasti ja jollakin tavalla elää. Se on piristävää, sillä tämä lisää tunnetta katsojan omasta läsnäolosta perheen arjessa, mikä taas lisää tunnesidettä heihin.

On turha puhua Sohvanvaltaajien ”näyttelijöistä”, sillä sarjan henkilöt eivät ole näyteltyjä. Joku vanha ja viisas totesi joskus, että parhaat näyttelijät eivät näyttele, vaan ”ovat”. Sama tapahtuu Sohvanvaltaajissa; kaikki siinä esiintyvät hahmot ovat käsinkosketeltavan aitoja, kulmakarvojaan myöten. Ihan minimaalisiinkin rooleihin on castattu täydellisin aitoja tapauksia. Jos joku on ärsyttävä, johtuu ärsyttävyys siitä että tämä HENKILÖ ärsyttää, ei siitä että näyttelijä näyttelee ärsyttävästi. Ketään ei siis voi missään tapauksessa haukkua, mutta jotkut harvat kohoavat hivenen muiden yläpuolelle. Ricky Tomlinson on mainio sarkastisena ja perheen hölmöille jutuille päätään pyörittelevänä Jiminä; vaatii oikesti taitoa saada jostakin roolihahmosta niin paljon irti vain sohvalla istuskellen (Jim nousee rakkaasta laiskanlinnastaan yleensä vain poistuakseen vessaan, tämäkin tapahtuu harvoin). Mummi Normana nähtävä Liz Smith on myös hiton upea; Norma nukahtelee milloin sattuu, on pihalla kaikesta kuin lintulauta ja aiheuttaa raivonpuuskia lähes kaikille läheisilleen itsekkyydellään, itsesäälillään ja typerillä kysymyksillään. Luotettavien pikkuroolien kuningatar Smith on elämänsä roolissaan Normana, sillä hän rakentaa hurmaavan hermojenkiristäjän roolin pirun hauskaksi, turvautumatta kertaakaan mummo-roolien tuhansiin kliseisiin. Normaa nähdään vain kahdesti 1. tuotantokaudella, mutta onneksi loppukausissa hän esiintyy harva se jakso, ja onpahan yksi erikoisjaksoista, ”Saban kuningatar”, omistettu täysin hänelle.

Pakko on nostaa hattua myös sarjan ”pääparille”, Deniselle ja Davelle eli Caroline Ahernelle ja Craig Cashille. Ahernen näyttelemä Denise on paitsi sinisine luomiväreineen myös löysältä luonteeltaan kuin suoraan Robinhoodin kassalta repäisty, ja Daven koko pääkopan sisältö ilmentyy hänen ilmeestään, joka on tyhjempi kuin koulun tyhjä liitutaulu. Silti, vaikka näyttelijäkaksikko esittää niitä penaalin tylpimpiä kyniä, he ovat käsikirjoittaneet pääasiassa itse koko sarjan erikoisjaksoineen, Aherne jopa ohjannut monet jaksot! Jos tämä ei ole taitoa, niin sitten ei mikään.

Jos jostakin kaukaa, kaukaa avaruudesta saapuisi olentoja kysymään: ”Minkälainen on ihminen?”, heidän pakeilleen ei kannattaisi viedä minkään yliopiston antropologia eikä liioin näyttää tiededokumenttia ihmisen evoluutiosta. Heille pitäisi lyödä Sohvanvaltaajien koko tuotanto käteen, minkä jälkeen kaikki kysymykset ihmisestä ratkeaisivat heille kuin vyö joulupöydässä. Valtavan naurunremakan kera.

Arvosteltu: 28.02.2011

Lisää luettavaa