Sanotaan nyt suoraan etten ole koskaan ollut mikään Apulannan fani vaikka ysäri- ja laman lapsi sekä silloisen kotimaisen musiikin ystävä olenkin. Itse asiassa olen tavallaan inhonnut koko yhtyettä jo sen alkuajoista lähtien. Meillä päin Apulanta leimautui lähinnä kaikkien emoilevien pehmoteinikapinallisten ykkösbändiksi ja sen kaikki kappaleet luukutettiin meidän normaalien korvissa nopeasti kuoliaaksi. Normaalilla tarkoitan tiestysti kaikkia Sentencediä ja Amorphista fanittavia laatutietoisia hevimiehiä ja silloisen goottiskenen ystäviä. Mainstreamia ei tueta.
Teit meistä kauniin on tietysti lähinnä kaikille Apulannan faneille suunnattu ex-jäsenen ohjaama ja salkkarikäsikirjoittajan kynäilemä omaelämänkerrallinen elokuva, joka kertoo markan devalvoinnista, yhtyeen synnystä ja alkuaikojen kommelluksista ajalta ennen läpimurtoa. Jos tästä elokuvasta mitään voi päätellä, niin yhtyeen alkuaikoihin kuului ainakin paljon markan devalvointia, salkkarinäyttelijöitä, nolostuttavan pölhöä dialogia, markan devalvointia, jonninjoutavaa siirappista melodraamaa ja markan devalvointia.
Yhtyeen kovimmat fanit varmasti tuntevat tarinan viimeistä piirtoa myöten jo valmiiksi, mutta itse en edes ysärilapsena päässyt tähän sisään ollenkaan. En varsinaisesti osannut edes nimetä keskeisiä henkilöitä ennen puoliväliä ja kaikkien nimien mainitsemista dialogien välissä. Ennen Suomen merkittävimmän yhtyeen perustamista markka devalvoitiin aiheen jauhamisesta päätellen ainakin miljoona kertaa ja köyhä kansa söi henkensä pitimiksi jo kenkiään, mutta tarinan hahmot elävät silti viimeisen päälle siisteissä ja tilavissa huusholleissa vanhat ysärijulisteet seinillä. Obituary-paidasta pakko antaa kuitenkin isot lisäpisteet, samoin Warlock– ja Wasp-julisteista ja muusta asiallisesta laatumainoksesta.
Apulantaan kyllästyneenä tämä leffa oli lähes kokonaisuudessaan melkoista tervanjuontia ja tylsää toistuvaa kellonkatselua, mutta on tässä oikeasti hyvätkin puolensa. Tarina itsessään keskittyy enemmän bändin jäsenten keskinäisiin kuvioihin kuin johonkin varsinaiseen hyvä-paha -kamppailuun niin kuin jossain [movie]Love Records[/movie]ssa ja näin sen kuuluisikin olla. Päätrion näyttelijöistä pidin erityisen paljon vaikka sivuosien julkkis- ja salkkarikasvot muuten häiritsivätkin pahuksen paljon. Sivuhahmoista erityisen häiritseväksi koin Mimosa Willamon esittämän amerikkalaisen vaihto-opiskelijan, joka puhui koko ajan ”finglishiä” ja viljeli englanninkielen välissä sujuvasti suomenkielisiä sanoja. This is very hanurista. Fuck tämä.
Tähän loppuun voisi vielä vetää kunnon raget oman inhokkibiisini soittamisesta leffan lopussa, mutta ei se nyt tosiasiassa niin huono taida olla sen enempää kuin tämä elokuvakaan. Okei, ei tämä mikään mestariteos ole, muttei kyllä ihan kelvotonkaan tapaus tyyliä [movie=2015]Bunny the Killer Thing[/movie]. Sanoisin, että Teit meistä kauniin on juuri tällainen tylsän keskinkertainen, mutta kotimaisella mittapuulla ihan hyvä nuorisodraama ilman sen kummempia koukkuja. Ei tällaisesta pysty tai kykene kai tämän enempää kirjoittamaankaan. Taidan devalvoida nyt itseni ja painua vaikka punttisalille. Fuck tämä.
