Terry Gilliam on ohjaajana eittämättä auteur. Ehkä animaatiomenneisyytensä takia hän on ohjaajana samaan tapaan tarkka elokuviensa visuaalisuudesta kuin esimerkiksi kollegansa Tim Burton. Kummankin elokuvien tyylille on ominaista, että niiden päähenkilö on usein katsojan kannalta kaikkein samaistuttavin. Tämä päähenkilö on usein myös kuin ulkopuolinen tarkkailija, jonka on määrä kohdata karkeammin luonnosteltuja, äkkivääriä ja mehukkaalla tavalla vinoja sivuhenkilöitä tavoitellessaan elämänsä kohokohtaa. Zero Theoremissa keskushenkilö on Qohen Leth (Waltz), jonka esittelemiseen Gilliam käyttää ehkä elokuvahistoriansa paljastavimmat sekunnit: siinä tuo istuu, alaston keski-ikäinen mies ja nauttii tietokoneensa seurasta entisessä luostarin uumenissa.
Toisin kuin vaikkapa Monty Python -ryhmän alaston urkuri, Qohen Leth ei ole elämänsä vedossa. Hän haluaisi hautautua kammioonsa ja jopa hänen kotiportailtaan avautuva muka-personoitujen mainosten, korealaistyyppisen kitschin ja lapsellisen palluramaisten kulkupelien tulva saa miehen kaikkea muuta kuin hymyilemään. Silti tämä on hänen maailmansa, tulevaisuuden ruppana megalopoli, jonka ytimessä Qohen tekee pitkää päivää. Työkseen Qohen yhdistelee kaavoja, mikä liittyy oleellisella tavalla koko maailman pyörittämiseen. Arkeensa uppoutunut numeronero ei silti tunne löytäneensä elämälleen tarkoitusta. Qohen on tyyppi, joka odottaa merkkiä joltain korkeammalta voimalta. Siinä odotellessaan hän on kuin pitkää suoraa ajava kuski, joka loputtomalta tuntuvan ajon turruttamana ei huomaa enää pysähtymiskylttiä, nopeusrajoitusta tai edes tien poskessa vilkuttavaa seksikästä liftariakaan.
Gilliamin varhaista mestariteosta, Brazil – tämän hetken tuolla puolen -elokuvaa, on nostettu monessa arviossa ja artikkelissa Zero Theoremin rinnalle. Niissä Zero Theorem nähdään Brazilin toisintona. Edellinen ei kuitenkaan ole (ainakaan virallisesti) Gilliamin käsikirjoittama, vaan suhteellisen tuntemattoman kirjallisuudenopettaja Pat Rushinin käsialaa. Pintapuolisesti Rushinin käsikirjoitus näyttää tosiaan kierrättävän Brazilin elementtejä: ikääntyvä uneksija päähenkilönä, miljöönä nuhjuinen tulevaisuuden kaupunki, hövelisti käyttäytyvä epäonnistuja pomona (muikea Thewlis), punatukkainen femme fatale (topakka Thierry), myyttinen isopomo (kiherryttävän epätavallisesti roolitettu Damon)… Näistä aineksista saisi pontta vaikka juomapelille, mutta jos tällaisten detaljien antaa viedä huomion, leffa kannattaa katsoa uudemman kerran.
Toisin kuin Brazil, Zero Theorem ei varsinaisesti ole dystooppinen kuvaus. Ennemminkin se tarjoilee pikkuisen vinoutunutta utopiaa, sillä Zero Theoremissa kuvattu inhimillisen kärsimyksen määrä on aivan eri tasolla kuin Brazilissa. Tämän lisäksi Zero Theorem kommentoi vahvasti uskontoa, jumaluutta ja pyhyyttä. Brazilin ollessa kertomus rakkaudesta dystooppisessa maailmankuvassa ja vain sivutessa tätä aihepiiriä, Zero Theorem on kärjistetysti sanottuna kuvaus uskossaan harhaantuneen munkin pyrkimyksestä kohti sitä autuutta, jonka muut yksilöt hänen ympärillään tuntuvat kukin tavallaan (tiikeripuvun kanssa tai ilman) saavuttaneen. Eräässä elokuvan keskeisessä kohtauksessa somettamiseen uppoutuneet bilettäjät voidaan nähdä kuin pyhän rituaalin suorittajina. Entiseen luostariin asettuneen, selibaattiin käpristyneen ja jumalansa ääntä odottavan päähenkilön pitää myös kärvistellä kiirastulessa, jonka hänelle järjestää pirullisen sulava ja hänen silmissään jopa yliluonnollisiin elkeisiin yltävä isopomo.
Zero Theoremin kompastuskiviä ovat budjetti ja itse Terry Gilliam. Vaikka elokuvan lavasteet ja propit ovat ohjaajan kummanhauskaa tyyliä mukailevia, niistä paistaa sentinvenytyksen meininki. Leffan aihepiiriä ajatellen olisi ollut herkullista nähdä Applen sponsorituotteita ympäri sen maailmaa – jotkuthan puhuvat Apple-keskeisyydestäkin eräänlaisena uskontona. Sentinvenytys saa lavasteet myös näyttämään siltä kuin niistä puuttuisi vielä jotakin – syvyyttä, pituutta tai jopa nauloja, jotka pitävät illuusiota kasassa. Pieni budjetti ei tietysti ole Gilliamin syy, mutta osittain hänen historiansa sanelemaa.
Gilliam on auteurina itsensä uhri. Kuten Orson Welles, joka joutui Citizen Kanen ylivoimaisuuden vangiksi, on Gilliam ajautunut urallaan samankaltaiseen tilanteeseen. Sen lisäksi häntä vainoavat vastoinkäymiset, joista kovin harva muu ohjaaja on myöntänyt kärsivänsä vastaavassa mittakaavassa. Näitä vitsauksia riittää tärkeän näyttelijän kuolemasta sääilmiöihin ja niistä kumuloituen rahoituksen karkaamiseen asti. Itävaltalaista täsmällisyyttä ja teknistä suorittamista huokuva Christoph Waltz ei ollut alusta alkaen ykkösehdokkaana tämän leffan Qohen Lethiksi, eikä hän saavutakaan roolissaan sellaista virettä kuin esimerkiksi Quentin Tarantinon kanssa tekemissään elokuvissa. Waltzin yritteliästä puurtamista katsellessa voikin pohtia, kuinka paljon Zero Theoremia olisi auttanut Billy Bob Thorntonin saaminen pääosaan. Thorntonin kanssa ei kuitenkaan syystä tai toisesta tullut diiliä, joten tällä toisella kaverilla mennään. Ihan kuin olisit saanut käteesi kukkopillin korvauksesi siitä, että ilmapallosi pääsi pakoon. Ei se huono juttu ole, mutta…
Kaikesta huolimatta Zero Theorem on elokuva, joka pysyy koossa. Se on myös taatun gilliamistinen matka. Ohjaajan tuotantoon tutustumista ei silti ehkä kannata aloittaa tästä, vaan vaikkapa koukkaamalla ensin esim. Fisher King- tai Tideland-elokuvan kautta. Näin siitä huolimattakin, että Brazil, 12 apinaa ja Zero Theorem muodostavat eräänlaisen trilogian. Tuon trilogian voi ja juuri mainitussa järjestyksessä ahmaista mieluiten vain siinä tapauksessa, että tapanasi on syödä perunat kuorineen ja kuoret vieläpä lopuksi erikseen.
