Jaakobin painajainen pohjautuu idealtaan ranskalaiseen lyhytfilkkaan nimeltä La Rivière du hibou, jota en ole nähnyt. Lainattu idea tai ei, kyseessä on kuitenkin mainio, ehdottomasti aliarvostettu leffa. Muun muassa Lynchin Lost Highway ja mainiot Silent Hill-videopelit ovat pläjäykselle paljon velkaa.
Jacob Singerillä (Robbins) on Vietnamin sodasta harvinaisen pahoja traumoja. Niin metroasemalla, kotona kuin kaduillakin demonit irvistelevät tälle minkä ehtivät. Jacob lienee tulossa hulluksi – vai onko jollakin suuremmalla näppinsä pelissä?
Käsis on loistava. Leffan juonesta ei kehtaa sanoa juuri mitään, mutta nokkelia käänteitä riittää melkoisesti. Välillä meininki tuntuu sekavalta, mutta raina aukeaa lopulta yllättävänkin helposti. Liikoja ei kuitenkaan selitellä. Puhtaasta kauhufilkasta ei suinkaan ole kyse, vaikka äkkiseltään toisin luulisi – Jaakobin painajainen on ennemmin jonkinmoinen mysteerin, kauhun ja psykologisen trillerin välimuoto.
Nyttemmin valitettavan hölmöjä projekteja ohjannut Adrian Lyne taitaa painostavan yleisfiiliksen luomisen hienosti, ja friikit sairaalakohtaukset sun muut ovat ahdistavaa katseltavaa. Järkkykohtauksissa soiva painajaismainen paukemusiikki toimii enemmän kuin hyvin, mutta loppukohtauksen ylipömpöösi sävel on masentavan kornia kuultavaa. Remmissä on hyviä näyttelijöitä, etenkin Tim Robbins sopii pätevästi Jacobiksi. Sivupeesaajista voi bongata telkusta nyttemmin tutuksi tulleita kasvoja, kuten Seinfeldin Georgen (Alexander).
Jaakobin painajainen on harvinaislaatuisen tunnelmarikas pläjäys, joka kuitenkin säväyttää myös käsiksellään. Raina ei rajoitu miksikään hölmöksi haamuleikiksi, ja toisella katselukerralla moni pikkujippo aukenee. Hienot elokuvat pistävät miettimään pitkäksi aikaa, ja sen Jaakoppi takuulla tekee.
